Treeni-ikävä

Raskausviikkoja tänään tasan 34 eli kuusi viikkoa laskettuun aikaan. Kuten olette edellisistä jutuistani lukeneet niin tämä raskaus ei ole mennyt liikkumisen osalta kuten olisin toivonut. Olen siis joutunut olemaan liikkumatta ja kipujenkin takia liikunta ja ylipäänsä liikkuminen on ollut erityisen vaivalloista. Jos satunnaisia lyhyitä lenkkejä, venyttelyä ja rullailua ei oteta huomioon niin olen joutunut viimeisen lähes puoli vuotta ottamaan rauhallisesti.

Tänään neuvolassa vaaka näytti lähes 20kiloa enemmän painoa... ja ei, kaikki ei ole tullut vain siksi, että olisin joutunut lopettamaan sen liikkumisen, vaan ruokailuilla on suurempi merkitys. Myönnän sen, olen suistunut aivan raiteilta!

Kuva viime elokuulta, kun näin itseni liian isona...

Silti osa totuutta on tuo liikunnan puute, olen suistunut vanhoihin tottumuksiin, koska ei mulla oikein ole ollut muutakaan tekemistä. Ja kun on aikanaan tottunut siihen, että syö iloon, suruun, turhautumiseen, ikävään, tylsyyteen ja kaikkeen mahdolliseen, niin siihen on tälläisessä tilanteessa näköjään liiankin helppo luisua takaisin. Olin ajatellut olevani jo kyllin vahva mieleltäni, mutta ilmeisesti jossain syvällä sisällä asuu edelleen se tyttö, joka syö salaa ja häpeillen ja yrittää hallita tunteitaan tällä keinoin. Olin saanut liikunnan hyväksi osaksi elämääni, se missä ennen söin, "nykyisin" treenasin ja kun liikunta vietiin pois, en osannut ottaa tilalle muutakaan kuin syömisen.

Tätä olotilaa on ikävä! Kuva otettu 9.8.2014

Tällä hetkellä mulla on valtava ikävä treenaamista, ihan sen kaikissa muodoissa! Salille on ikävä, se voimakas tunne jalkatreenin jälkeen, kun just ja just pääsee rappuset ylös kotiin kolmanteen kerrokseen tai just ja just jaksat palautusjuoman nostaa huulille... sh´bam tai zumba, se hien määrä ja hymy kaiken aikaa korvissa... tiukka aerobinen, kun hiki vaan valuu ja valuu... tanssitunti, kun tajuat koreografian ja se vihdoin alkaa luonnistua... ne kaikki endorfiinit ja itsensä ylittäminen kerta toisensa jälkeen. Onneksi mulla toisaalta on kaikkea tätä ikävä, koska jos ei olisi niin palaisinko ikinä treenin pariin tämän raskauden jälkeen? Ehkä palaisin, mutta olisiko sinne näin kova hinku? Tuskin.

RV 34, kolmas lapsi tulossa...

Puhumattakaan siitä, mitä se liikunta tekee mun ajatuksille... kuinka paljon paremmaksi itseni tunnen ja kuinka paljon helpommin annan itselleni positiivista palautetta. Kuinka paljon rennompi olen mieleltänikin kun saan poisteltua höyryjä vaikka lenkillä...Se kokonaisvaltainen hyvä olo ja itsensä kunnioitus mikä liikunnasta tulee. Ja se ikävä olo NYT, kun näen itsessäni vain kaiken huonon, koska olen jälleen kerran suistunut tähän... Suistunut tai pakotettu... koska vielä seuraavat viikot mennään sillä tahdilla, että vauvalla on hyvät oltavat... Mutta josko sitä vaikka noita ruokailuja alkaisi suistamaan jo oikeille raiteilleen...

Viikot vierikää... eikä vain siksi etten malta odottaa näkeväni uutta tulokasta, vaan myös siksi, että saan itseni pala palalta, pikkuhiljaa takaisin.

Raskaistakin raskain raskaus!

Viikkoja takana 33, edessä 7 siihen maagiseen laskettuun aikaan. Takana olevat viikot ovat hurahtaneet aivan mielettömällä vauhdilla, mutta edessä olevat viikot tuntuvat tuskaisen pitkiltä.

Kivut ja kolotukst eivät ole kadonneet mihinkään. Liitokst kipuilevat päivittäin, jos liikun vähänkään enemmän päivän aikana tunnen sen supistuksina, selkä vihoittelee kauttaaltaan. Päänsäryt vaivaavat toisinaan hurjasti. Yöt menevät miten menevät, tällä hetkellä jotenkuten sohvalla, puoli-istuvassa asennossa... omaan sänkyyn on turha yrittääkkään, kun siinä ei ole laitaa tukemassa.

En tunnista itseäni, en omaa oloani, enkä omaa kuvaani peilissä. Posket on levinneet, kaikki lihakset kadonneet ja tilalle on tullut valtava kasa rasvaa. En tunnista itsäni myöskään sisäisesti enää. Olen kaiken aikaa ärtynyt ja kiukkuinen. Olen jo muutamaan kertaan ajatellut, että nyt on pakko linnoittautua neljän seinän sisälle, kun en kehtaa liikkua ihmisten ilmoilla tämän kokoisena ja näköisenä. Ja toisaalta en hirveästi jaksakkaan liikkua missään. Vaikka totuus on se, että tällä hetkellä ehtisin ja haluaisin nähdä ihmisiä, niin jostain syystä se on vain minulle liian vaikeaa. Linnoittaudun kotiin, koska koskaan en tiedä mikä rasittaa kroppaa liikaa ja toisaalta koska koskaan en tiedä kehen voin törmätä ja ajattelen heti, että no niin olen epäonnistunut. Välillä hoen itselleni epäonnistuneeni tässä raskaudessakin, kun tämän nyt on mennyt näin "huonosti".

Samalla tiedostan, että honomminkin olisi voinut mennä. Saan pidettyä selän jotenkuten aisoissa, teen joka ilta n.20minuutin rullailun/venyttelyn... jos en tee sitä huomaan olossani ja toisaalta yhtenä iltana kun innostuin tekemään lisävenytyksiä n.40minuutin ajan niin en nukkunut seruraavana yönä juuri yhtään, koska jokaisen paikkaan kolotti aivan valtavasti. Ja kaiken kaikkiaan pystyn elämään ja olemaan niin että saan lapset hoidettua ja joitakin muitakin hommia tehtyä.

Yhtenä iltana repesin aivan totaalisesti... "ai mitkä raskaushormonit, minullako?!?" Itkin miehelleni aivan kaikkea - kaikki alkoi varmasti kivuista, kolotuksista ja levottomista jaloista, mutta pian mukaan tuli miljoona muutakin syytä; levottomuus, epävarmuus, oma sietokyky, ulkonäkö, yksinäisyys, pitkät tylsät päivät, esikoisen koulu, synnytys, miehen työt (mikä sinällänsä kuitenkin on aika hyvä juttu, jos multa normaalissa olotilassa sitä kysytään), mies vie autonkin joka päivä, en pääse liikkumaan mihinkään, syksy, vauvalla ei ole vaatteita eikä edes sänkyä, öisin on tylsää ja kamalaa valvoa, kaikki paikat on rempallaan, piti ehtiä sitä ja tätä ja tota ennen vauvan tuloa, kohta Vertti jo syntyy, mutta toisaalta siihen on kamalan pitkä aika... sitten tajusin, että valvotin työssä käyvää miestäni keskellä yötä omien ongelmieni kanssa ja sitäkin piti vähän itkeä ja kun hän sanoi ettei olisi mielummin missään muualla kuin mun vierellä sillä hetkellä niin sitähän sitten vasta pitikin itkeä... ja lopulta taisin itkeä vaan sitä, että ylipäänsä itkin. Sen jälkeen tosin nukuin melkein 5 tuntia putkeen, käymättä välissä edes vessassa...

Toisaalta niinä yön pimeinä tunteina yksin valvoessani ei tarvita kuin yksi potkaisu ja tajuan etten oikeastaan ole koskaan yksin. Minulla on tässä ja nyt kaikki mitä tarvitsen ja ihan kohta meidän perhe on täydellinen. Mitä se kaikki tuo tullessaan on vielä aivan täysin arvoitus meille, mutta rakkautta ainakin.

Silti... odotan, että saan kroppani itselleni. Saan kivut katoamaan pikkuhiljaa. Pääsen kiinni omaan itseeni. Ja ennenkaikkea pääsen treenaamaan. (Kunhan vauvahuuruiltani maltan)

Seuraavalla kerralla kirjoittelen ehkä jo jotain muuta kun voivottelua ja vauvajuttua... ;)

Ihmiskoe suoritettu!

En tiedä missä kohtaa luovutin ja heitin hanskat monenkin asian suhteen tiskiin. En osaa määritellä, mikä oli se hetki kun uuvuin kaikkeen. En osaa selittää asiaa sen tarkemmin, mutta aion pyristellä taas ylös tästä suosta. En myöskään kaunistele asiaa, koska näin se nyt vaan on mennyt. Ihmisiähän tässä ollaan, erehtyväisiä ja epätäydellisiä.

Sanoisinko, että tämä kulunut vuosi 2014 on ollut enemmän ja vähemmän uuvuttava. Meno on ollut kaiken aikaa enemmän tai vähemmän suossa rämpimistä ja asiat mitä on sattunut ja tapahtunut ovat olleet jollain tapaa takapakkeja tai muuten vain mieltä alentavia. Jossain kohtaa vain puskin eteenpäin ajattelematta mitään sen kummemmin.

Olen jossain kohtaa tiputtanut liikunnan minimiin. Samalla olen jossain kohtaa luovuttanut syömisen suhteen. Sen enempää asiaa selittelemättä en vain ole yksinkertaisesti jaksanut välittää. Paasaan kaikille muille kaiken aikaa juurikin näistä asioista hyvinvoinnin kasvattajina ja olen päästänyt oman oloni täysin retuperälle. Huomaan miettiväni, että en varmasti ole mitenkään päin uskottava, mutta yritän ajatella, että minä jos kuka tiedän mitä on voida huonosti ja toisaalta miten hyvin voi voida, kun tekee pieniäkin muutoksia.

Olen laskenut itseni repsahtamaan pahemman kerran. Olen ollut liikkumatta, syönyt mitä sattuu, mättänyt sokeria naamaan, paisunut kuin pullataikina, voinut huonosti, nukkunut miten sattuu, ollut koko hiivatin syksyn puolikuntoinen... yksi asia johtaa toiseen. Kokonaiskuvana en voi sanoa voivani tällä hetkellä kovin hyvin. 

Havahduin asiaan tänään, nyt kun minulla pitkästä aikaa on aikaa vain olla ja ajatella. Olen aivan rikki. Siinä kohtaa kun itse havahtuu siihen, että johonkin paikkaan sattuu kaiken aikaa, ei voi olla kaikki hyvin. Tänään olotila on seuraava: makaan sohvalla huonosti nukutun yön jälkeen, selkä on niin jumissa, että aivan kaiken aikaa sattuu, flunssa ei tule kunnolla muttei myöskään päästä otteestaan, lämmitän poskionteloita ja aloitan lääkekuurin (jonka aloittamista olen siirtänyt lokakuusta asti, sillä en millään haluaisi syödä sitä), päätä särkee ja koko kroppa on turvoksissa, en enää itsekään muista, koska viimeksi olisi ollut päivä jolloin mihinkään ei koske. HERÄTYS!

Olen vakaasti sitä mieltä, että koska ihminen on kokonaisuus vaikuttavat kaikki asiat toisiinsa. Tänään päätin laittaa asioita yksi kerrallaan kuntoon. Ihan ensimmäiseksi hoidan syömiset kuntoon ja pyrin sitä kautta puhdistamaan kroppani. Tankkaan itseni täyteen vitamiineja, jotta saisin tämän sairastelukierteen kuriin. Minimoin sokerin, se pirulainen on VARMASTI yksi iso syyllinen tähän kaikkeen. Tätä kautta yritän saada nukkumisen kuntoon ja varmasti jossain kohtaa uskallan aloittaa liikkumisen ihan kunnolla, sitä ennen etenen liikunnan saralla varovasti etten pahenna tilannetta (lähinnä tämän flunssan osilta). 

Motivaatiota kaivellaan taas tosissaan, mutta toisaalta tämä tämän hetkinen olo on niin kaamea, että eiköhän tämä motivoi. Hitaasti, mutta varmasti eteenpäin taas. Tiedän pystyväni tähän, mutta kyllähän se mietityttää, että miksi sitä piti taas kokea tämä näin rankasti ennenkun herään?!?!

Tätä ihmiskoetta en suosittele kenellekään, herätkää TE ennen kuin olette tässä jamassa! 

Kun oma hyvinvointi on vaarassa!

Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen ei ole tapahtunut mitään! Ei niin yhtikäs mitään... 

Olen voinut todella huonosti. Mieli toki on ollut aika maassa ja huomaan tekeväni asioita aivan puoliteholla, ihan vaan koska oln niin poissaoleva. Mutta mieltäkin pahempi on tämä oma fyysinen olotila. Multa meni täysin tuon tapahtuman myötä vastustuskyky sekä peruskuntokin romahti. En vieläkään ole kunnossa, vaan joka aamu herään erilaisten oireiden vallassa ja pitkin päivää kipuilen milloin milläkin tavalla. Mitään en oikein jaksa tehdä, ja hengästyn ihan pienimmästäkin ponnistelusta. Mua huimaa kaiken aikaa ja olo on muutenkin mitä "mahtavin". 

Oon näyttänyt mm. tältä, kun sain flunssan ja silmätulehduksen... :/

Oon alkanut vetää tuplasatseja vitamiineja ja aloitin lisaraudan syönnin, kun en oikein muutakaan keksi. Viikko sitten kävin viimeksi polilla ja sanoivat vaan, että kaikki kunnossa. Kait hyö tietävät... itse en ole ihan varma. 

Mutta ehkä se vain ottaa aikaa, saada kroppa kuntoon ja toimimaan oikein tuollaisen tapahtuman jäljiltä. 

Yhtenä päivänä viime viikolla kuitenkin kiharsin hiukseni, jopa hieman meikkasin sekä puin päälleni muuta kuin verkkarit ja päätin alkaa taas hymyilemään. Voin sanoa, että helpommin sanottu kuin tehty.

Miksi lähteminen on niin vaikeaa ja muita mietteitä!

Oletko negatiivinen? Pessimisti? Positiivinen? Elätkö elämääsi niin kuin haluat? Teetkö juuri niitä juttuja mitä tahdot? Nautitko asioista?

En oikeastaan osaa määrittää itseäni nykyisin. Haluan ajatella asioista positiivisesti ja ajatella kaikesta aina hyvää. Minusta on ihana ajatella, että koko elämä on pääasiallisesti onnellista ja positiivista. Siltikin huomaan kerta toisensa jälkeen ajattelevani tietyistä asioista negatiivisesti.

Tottakai, jokaisen elämässä on päiviä, asioita ja hetkiä, mitkä vaan ei ole ihania! Ja näin kuuluukin olla. Uskon ettei ne mahtavat ja hyvät hetket tunnu miltään jos koskaan ei ole huonoja hetkiä.

Myönnän rehellisesti olevani tällä hetkellä onnellinen. Siltikin olen parin viimeisen päivän aikana huomannut olevani erinäisistä asioista alakuloinen ja huomaan menettäväni malttini turhankin helposti. Eli mulla on kait sitten pinna kireällä. Ikävintä tietysti on se etten tällä hetkellä tiedä mistä tämä johtuu. Ja toisaalta olen taas innoissani kaikista mahdollisista projekteista mitä tässä on tuloillaan tai parhaillaan meneillään.

En tiedä miksi tuntuu niin ulkopuoliselta tai miksi se kotoa lähteminen taas tuntuu niin vaikealta. Miksi kaikki helpoimmatkin toimenpiteet saavat mut tällä hetkellä uupumaan ja pienikin ponnistelu vaatii hurjasti energiaa. Tai miksi tällä hetkellä esim. liikkumaan lähteminen tuntuu niin vaikealta? Eilenkin olin lähestulkoon valmis heittämään hanskat tiskiin, kunnes vaan vaihdoin vaatteet ja menin lasten jumpan ajaksi salille.
 

Mut mites nää mun ilmeet?

Tai miksi tällä hetkellä tuntuu, että mun kroppa ja mieli huutaa sielusta asti, että tee ja syö omenapiirakkaa, se helpottaa! Miksei se voi huutaa jotain terveellisempää!? Vaikka kyllä mun kroppa tänään aamulla kaipasi perinteistä kaurapuuroa voisilmällä sekä maidolla ja luomuna tietysti!

Ja se ristiriitaisuus omassa olossa on ehkä ikävintä! Kun yhtäaikaa tuntuu hyvältä ja siltikin pahalta ja sitten et enää oikeastaan itsekään tiedä miltä tässä nyt tuntuu! Tai se, että haluaisit mennä esim. sinne salille muttei vaan jotenkin tunnu saavan sitä aikaseksi. Ja siltikin sitten kun lähtee niin ei kaduta hetkeäkään! Oman mielen temput ja ristiriitaisuus tekevät mut kohta ihan hulluksi! ;)

Olikohan tässäkään jutussa nyt mitään järkeä?!? ;D

Onko tämä se perinteinen kesän jälkeinen tunnustus?

Heinäkuu meni, lomat loppui ja elokuuta on tultu jo tovi. Suuret muutokset ovat astuneet kuvaan ja edessä on paljon uusien asioiden opettelua. Esikoinen aloitti tänään koulutiensä. Kaverit vie mennessään ja äidin sekä isän täytyy opetella siihen, että pojasta on kasvamassa iso koululainen. Tottuuko siihen tunteeseen koskaan, kun isompi lapsista menee ja tulee kavereiden kanssa tai siihen, että piipahdat kaupassa ja esikoinen on yksin kotona. Lakkaako se huoli lasten pärjäämisestä koskaan? Uskallan epäillä, että ei. Eikä sen varmasti kuulukkaan...

No mutta mitenkäs muuten on mennyt? Olen heittänyt tänä kesänä kaiken ihan ranttaliksi. Olen syönyt ja skipannut liikuntaa... olen varmasti lihonut, ainakin siltä se tuntuu ja taitaa se näkyäkkin! Olen keskittynyt sisäisen minäni kehittämiseen ja unohtanut ulkoisen ja pinnallisen minäni. Olen huoltanut mieltäni ja nauttinut olostani. En väitä, että olisin tehnyt sen parhaalla mahdollisella tavalla, mutta minun taustallani tämä on toiminut. Taustasta voit lukea esim. täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Tottakai kroppa kaipaa kunnollista ruokaa ja ruokarytmiä sekä kunnon liikuntaa. En kiellä ettenkö voisi vielä paremmin jos olisin syönyt hyvin ja liikkunut kunnolla. Toisaalta ehkä tarvitsin sen kunnollisen irtioton koko touhuun, että pystyn taas näkemään metsän puilta. Olin alkanut jälleen lipsumaan siihen suorittamisen tuttuun kaavaan ja alkanut unohtaa hyvän olon ja sen tekemisen nautinnon. 

Laiskottelusta ja kaikesta huolimatta (tai juuri siitä syystä) olen kesään ja itseeni erittäin tyytyväinen. Mun mieli ja ajattelu on jälleen kehittynyt. Olen alkanut jälleen pikkuhiljaa kokeilemaan asioita ja laajentamaan piiriäni. En enää ihan niin helposti jämähdä kotiin, vaan olen mennyt ja tehnyt asioita. Suurin muutos tämän osalta on varmasti tapahtunut edellisen postauksn myötä. Kun kirjoitin asian itsellenikin auki, niin sen helpotti kummasti. En missään tapauksessa ole päässyt peloistani ja kammoistani eroon, mutta etenen hitaasti ja tappavan varmasti eteenpäin. 

Olen onnellinen ja erittäin tyytyväinen meidän perheen ja mun kesään. Tärkeiksi ovat nousseet lepo, ystävät, rauha, sisäinen rauha, hyvä ruoka, perhe, oma ajattelu, oma kehonkuva, oman mielen kohoaminen ja itsetunto. Pidän näitä asioita erittäin suuressa arvossa... paljon suuremmassa kuin muutamaa kiloa!

Etenkin, kun tiedän, että nykyään paluu ruotuun on mahdollista. Koska tiedän, että pystyn palaamaan normaaliin ruokavalioon sekä nautinnolliseen liikuntaan. Olisihan se tietysti ollut ihana teille kertoa (ja itsellekin antaa taputus olalle) jos kesä olisi mennyt ilman muutamaa skumpaa, jäätelöä tai grilliruokaa. Ei olisi tarvinut palata mihinkään vaan olisi voinut vain jatkaa samaa rataa.  Mutta näin nyt kävi ja se parempi tie on taas aloitettu! ;)

Mukavaa arkeen totuttelua! Ja muistetaanhan rakastaa ja pitää huolta itsestämme!

Herkuttelua sopivasti.

Laitoin tänään facebookiin kuvan itse tekemästäni omenapiirakasta, minkä leipasin päivällä herkkuhampaan kolottaessa. Kirjoitin kuvatekstiin: "Hupsistakeikkaa... itse tehtyä omppupiirakkaa... Hyvästi kesäkunto, tervetuloa rantapallo! ;)"

Eräs ihana työkaverini kirjoitti siihen viestin: "Tai tervetuloa elämä jossa nautinnot on balancessa. Herkuttelua sopivasti ja tervetuloa hyvä kunto läpi vuoden." Ja tuo lause sai mut niin mietteliääksi. Kiitos H. kun pistit mut ajattelemaan tätä tosiasiaa... ;)

Olen koko aikuisikäni kamppaillut painoni kanssa. Koska olen koko aikuisikäni tarkkaillut syömistäni enemmän tai vähemmän. Olen jo teini-iästä asti ollut joko/tai-tyyppi, ihan kaikessa, mutta pahiten se korostuu ruuassa. Mulla on koko aikuisikäni ollut ongelmia syömisen kanssa. Teinivuosista muistan edelleenkin, kuinka kauan voin elää vedellä ja omenalla päivässä ja muistan kuinka tanssitreenit takkusi kun sattuneesta syystä en ehkä ihan täysillä jaksanut vetää. 

Tämän kauden jälkeen muistan kuinka osasin vetää kaiken kurkusta alas. Ne hetket kun kyyneleet valuen mietin pahan olon vallitessa, että olisiko nyt jo se hetki kun pitäisi työntää sormet kurkkuun. Tiedän kuinka syön suruuni ja ilooni. Tiedän sen, että jos nuorena aikuisena ostin suklaalevyn söin myös sen kerralla yhtään asiaa miettimättä ja muistan kuinka pahoin voin sen tehtyäni. 

Ja se mitä tämä kaikki aiheutti? Huono omatunto.... mieletön itsensä halveksunta... itsensä alentaminen... oman minäkuvansa hyljeksintä... itsestä välittämättömyys... ja lopulta se, että vihasin itseäni. Kaikki vain sen takia, että suhteeni ruokaan on enemmän tai vähemmän kieroitunut.

Kun lähes neljä vuotta sitten aloitin elämäntaparemonttini halusin pääasiallisesti laihtua. En edes osannut kuvitella mitä muuta se toisi tullessaan. Niin hienoa kuin tämä kaikki onkin ollut niin olen neljässä vuodessa kohdannut itseni kanssa koviakin asioita. Olen joutunut miettimään yhä uudelleen ja uudelleen suhdettani ruokaan sekä itseeni. Olen joutunut miettimään kipeitäkin asioita päästäkseni yli monesta vaikeudesta ja edelleen huomaan tekeväni töitä tämän asian kanssa.

Välillä huomaan etten vielä ole matkallani juurikaan kotikynnystä pidemmällä. Huomaan ajattelumallieni edelleen takovan sitä, kuinka kalorit ovat minulle pahasta ja kuinka ruoka on edelleen minulle mörkö. Kuinka en osaa pitää herkutteluani balanssissa vaan joudun oikeasti kamppailemaan sen kanssa. Mutta pienin askelin tässä mennään, tiedän jo nyt olevani vahvempi näiden asioiden edessä ja osaan varoa niitä pieniä harha-askelia, mitkä voisivat syöstä mut ihan ojasta allikkoon. Joskus jopa unohdan tämän mörköni ja nautin.

Ja hmm... olihan se omenapiirakka aika hyvää. :D

Hetkiä jolloin kaikki ei mene kuten Strömsössä!

Valo lisääntyy, päivät pitenee.. ilma lämpenee hitaasti, mutta varmasti... hiukset lyhenee ja joka keväinen vaalennusoperaatio on taas aloitettu... kaikki antaa lupausta keväästä ja kesästä...

Pää surisee asioita, kovin tärkeitä ja isoja juttuja... ajatukset liitelee ja elämä kannattelee... uusia asioita tulee ja joistakin vanhoista luovutaan...

Oma jaksaminen on ristiriitaista... puhisen intoa ja silti olen hieman epävarma... Valo piristää ja kevään kolkuttelu tuulettaa mieltä... siltikin en saa sellaista draivia päälle kuin haluaisin... Kaipaisin vaihtelua ja uusia juttuja... itseni ylittämistä ja uusien kokemusten keräämistä..

Olen puhdistellut ruokavaliota... ja myönnän etten ole siinä täysin onnistunut...
Olen pyrkinyt liikkumaan... ja myönnän myös sen kohdalla epäonnistuneeni osittain...
Olen pyrkinyt nukkumaan... ja myönnän, että tässä jos missä olen mennyt ihan honkiin...

Tässä ollaan juuri niiden haasteiden edessä, jolloin kovin moni meistä heittää hanskat tiskiin! Kaikilla meillä on hankalia päiviä ja hankalia viikkoja. Niiden ylitse täytyy vain mennä ja laskea huonoista ajoista irti. Juuri näinä hetkinä täytyy kaivaa esiin mielen sopukoista ne asiat miksi koko elämäntaparemonttiin on ryhdytty. Näinä hetkinä täytyy muistuttaa itseään siitä miten huono olo on jos palaa vanhaan... ja miten paljon parempi on nyt.

Ja jos tälläisen hetken koittaessa ei keksi mitään niin kannattaa soittaa kaverille ja pyytää tätä raahaamaan mukaan joko sinne salille tai tuonne ulos lenkille. :)

Vatsojen viikot!

I´m back!

Johan tässä tuli pidettyä parin viikon blogitauko ihan huomaamatta! Arki vaan on vienyt... ja vatsatauti! 

Pari viikkoa sitten tiistaina tulin illalla töistä kotiin ja ihmettelin huonoa oloa... lämpöä oli siinä kohtaa 38.3 ja sitä seuranneesta yöstä ette sen kummempia haluakkaan tietää. Keskiviikon sitten makasin sängyssä ja mietin etten ikinä selviä siitä olotilasta! Torstaina olin jo sen verran järjissäni, että ehdin ajattelemaan erinäisiä asioita... päädyin miettimään kulunutta talvea! Olen sairastellut sen aikana enemmän kuin monena sitä edeltävänä vuotena yhteensä! Toki lapset aloittivat eskarin ja tarhan syksyllä, eli meillä on kotona kiertänyt ja pyörinyt täysin erilaisia pöpöjä kuin tähän astisina vuosina, mutta ei se voi kaikkea tätä sairastelua selittää. Siinä sängyssä maatessani mietin etten jaksa enää yhtäkään sairastelua. 

Viime viikolla lapset sairasteli vatsapöpöt pois alta ja nyt se on heidänkin osalta toivottavasti ohi! 

Tätä sairastelua vastaan on nyt tartuttu järein asein ja meillä on lisäilty maitohappobakteerien määrää sekä alettu jälleen ottamaan AloeVeraa! Oon niin KYLLÄSTYNYT siihen, että koko ajan jotain paikkaa kolottaa, että nyt vaan päätin, että meille ei enää sairaudet tule!

Ja koska uskon siihen, että meidän kokonaisvaltainen hyvinvointi lähtee pitkälti siitä kuinka meidän vatsa ja suolisto voi niin siksi tartuin ensimmäiseksi tähän "epäkohtaan". Nyt meidän perheen vatsat laitetaan voimaan hyvin, jotta olot ja elo parantuu!

Toki tähän kokonaisuuteen liittyy myös ruokavalion puhdistelu ja parantelu, ja ensisijaisesti siitä lähdetäänkin liikkeelle. Hyvänä lisänä tulevat sitten nämä muut lisätuotteet. Jostain se on aloitettava, jotta tämä perhe voisi paremmin ja vastustuskyky kohenisi! 

Onneksi myös pitkä pimeän ajan jälkeen saamme nauttia auringon energiasta ja pitenevistä päivistä, jo ne saa hymyn huulille ja elämän näyttämään PALJON valoisammalta!

Nuhanenän itsekritiikkiä

Silloin, kun lapset paranee niin ehtii äiti jo ajatella, että HIENOA! Nyt pääsee taas takaisin normaaliin arkeen ja voih, lapsilla on vielä isin kanssa lomaakin koko ensi viikkoa... he voivat tehdä ja touhuilla vaikka mitä ja itsekin pääsen osalliseksi heidän lomaa joko aamupäivisin tai iltapäivisin, riippuen työvuorosta.

Todellisuus on sitten se, että nuorempi lapsista niiskuttaa hetki hetkeltä enemmän ja eilen illalla häneltä katosi ääni. Tänään ääni on käheänä, mutta touhua riittää. Ei siis kuumetta, eikä muuta... flunssa kuitenkin!

Ja sitten se toinen todellisuus on se, että itsellä pää täynnä räkää, kroppaa jomottaa, nenän alle sattuu kun on tullut jokusen kerran niistettyä. Ei kuumetta, flunssa kuitenkin! Ja sen myötä melko aikaansaamaton olo... taitaa meidän "lomaviikko" mennä niiskuttaessa ja töitä tehdessä... Ei kiva, mutta olihan tämä odotettavissa...

Olotila...

Eilen oltiin koko perheen voimin anopin 50vee juhlissa ja Toni otti musta muutaman valokuvan. Olen taas huomannut itsessäni sellaista liiallista itsekritiikkiä. Olen omasta mielestäni taas syönyt liian vapaasti ja liikkunut liian vähän. Toisin sanoen, kroppani ei ole muuttunut juuri millään tavalla moneen moneen aikaan. Tämä on tuonut mun ajatuksiin taas tyytymättömyyttä omaan ulkonäköön. En missään tapauksessa ole palannut siihen ajattelutapaan missä vihaan itseäni, NOUNOUNOU, mutta olen itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, että yhä enemmän kiinnitän huomiota niihin "huonoihin puoliini". Löydän itseni useasti katsomasta peiliin ja ihmettelemästä vatsan makkaraa tai saatan katsoa valokuvista vain sitä minun kaksoisleukaa ja paksuja reisiä. 

Aina kun tarvin muistutusta kaivan tämän vuodelta 2010 olevan kuvan esiin...

Onneksi olen havahtunut näihin omiin ajatuksiini, sillä aion taas saada positiivisemman ajattelutavan itselleni takaisin. Tiedän pääseväni paljon pidemmälle kun luotan itseeni ja ajattelen itsestäni hyvää, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin! Ja tosiaan se valokuva, minkä Toni eilen otti. Meinasin siitäkin alkaa etsimään vikoja, mutta lopetin lyhyeen, ihan vain itseni takia... 

Ihania ja positiivisia ajatuksia kaikille alkavaan viikkoon. Muistakaa rakastaa itsänne ja ajatella itsestänne hyviä asioita. Mie painaudun sohvan nurkkaan viltin alle ja jään odottamaan huomista työpäivää. <3

Ruokaa ja Hypoxia

Kun ei virallisesti tapahdu mitään niin tehdään sitten tikusta asiaa...

Meillä sairastetaan... just kun pääsin sanomasta, että ollaan oltu tämän vuoden puolella yllättävän terveinä, niin eiköhän sit pamahda. Vanhempi junnu kovassa kuumeessa... tiedättekö sen kun lapset on omasta mielestään "ihan terve oon, ei koske mihinkään ja kyllä jaksan leikkiä..." ja sit mittaat kuumeen ja mittari näyttää lähes 39astetta. MISTÄ NE SAA TON VOIMAN? Itsehän olis ihan pää irti tossa kohtaa... Noh, nuorempi junnu on ollut vielä tervenä, kunnes tänään alotti niiskutuksen... ja isäntä teke ylitöitöi... Mutta eihän tälle minkään voi, jos voisi niin ottaisin kaikki sairaudet lapsilta itselleni!

Parin päivän aikana tutuksi tullut näky...

No, mitä muuta? Oon ihmetellyt kun aina välillä mulle sanotaan, et mun aamupalat näyttää niin ihanilta... totuus tuli esiin maanantaina, kun ihanainen Milka laittoi instagramiin oman aamupuuronsa kuvan, mikä näytti aika ankealta... sit käännyin katsomaan omaa satsiani ja totesin, että se näytti VIELÄKIN ankeemmalta. Mutta maistui kanelilta ja se usein riittää mulle! ;)

Toisaalta eilen korjasin tilanteen, kun tein lapsille suklismannaa... sitä pikkusen parempaa! Lähituotettuja suurimoita, kaurajuomaa, luomuista kaakaota (ihan oikeata eikä mitään sokeroitua) ja ripaus ruokokidesokeria. Ja myönnän, että syön tätä itsekin ihan mielelläni! ;) Mutta vain harvoin...

Toisaalta aamiainen voi näyttää myös tältä:

Sunnuntain aamiainen made by my love! Banaanipannarit <3

Noh, mitäs vielä? Elämääni astui jälleen Hypoxi. Päätin, että nyt lähtee se röllykkä tuosta vyötäröltä ja ne ärsyttävät palluskat lanteilta. Toki pyrin näiden pienennykseen ruokavalion (heh, kuten edeltä voinette huomata) sekä liikunnan avulla, mutta haluan myös hieman buustata kroppaa ja Hypoxilla saan kuitenkin kohdennettua rasvanpolttoa juuri näille minun ongelma-alueille. Kävin silloin vuosi sitten tammikuussa Hypoxin 12 kerran setin ja ympärysmitasta katosi 4 viikon aikana 5-6cm/ympärysmitta... nyt mun Hypoxi on hieman erilainen ja olen jättänyt "sukelluspuvun" eli HDC:n väliin ja poljen ainoastaan "sukkulassa" eli S120-laitteessa.

Katsotaan mitä tämä seuraava kuukausi saa aikaiseksi. Toivotaan parasta ja tottakai yritetään myös sitä. Haluan saada parhaat mahdolliset tulokset myös Hypoxista, joten se vaatii toki ruokavaliossakin tarkkuutta, sekä tietenkin yleisesti muuta arkiaktiivisuutta. Mieli kuitenkin on mukana jutussa ja motivaatio korkealla, vaikka tämä lasten sairastelu tässä heti kärkeen ei maailman kivoin asia olekkaan... Mutta elämä on ja kaikki haasteet on otettava vastaan sellaisina kuin ne tulee.

Nyt makaronilaatikko lämpiämään ja lapset kainaloon... me jatketaan lämpöpatterointia!

OLOTILA!

Elämän sekametelisoppa...

Tällä viikolla on ollu sellanen olo, että voi että!

Jostain syystä musta tuntuu, että kaikki muut edistyy elämässä jollain tavalla... Löydetään rakkauksia, ostetaan taloja, saadaan lapsia, löydetään ystäviä, laihdutaan, kasvatetaan lihasta, parannetaan omaa hyvinvointia...
Ja mikään mitä muut saavuttavat ei tietenkään ole multa pois, mutta siltikin herää kysymys: Miksi mun elämä tuntuu junnaavan paikallaan?

Johtuuko se edellisen vuoden haipakasta? Onko nyt se suvantovaihe milloin pitäisi vaan jaksaa motivoida itseään ja pakertaa tasaisen varmasti eteenpäin? Onko tämä sellainen tyhjiö kaikkien viime vuoden tapahtumien ja suurien muutosten vuoksi? En osaa sanoa, mutta siltä tässä on nyt tuntunut! 

Oman kropankin kehitys on tuntunut tyssäävän kokonaan... eiks se vähän niin mene, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä? Voiko sen kääntää mun kohdalla niin, että tiedän kyllä mitä pitäis tehdä, toteutus on vaan huono! Mulla on sellanen tunne, että nyt jos koska tarvisin sen oman pienen piiskurin mun vierelle, jonka kanssa sopis lenkit ja treenit ja jos ei olis sovittu niin se soittais mulle, että "NYT MENNÄÄN!" ;) Oma pikku piru olkapäälle istumaan... :D

On tässä viikossa ollut kyllä paljon hyviäkin juttuja ja kyllähän tää mun elämä peruspuitteiltaan on todella ihanaa ja positiivisia asioita sattuu ja tapahtuu! Tällä viikolla oon mm. hankkinut uudet IHANAT treenihousut...

Syönyt hyvin! Mennyt tosin välillä siitä, mistä aita on matalin, mutta joskus sallittakoon se! ;)

Aamupala on se kaikista tärkein juttu!

Trooppiset hedelmät-puuro.. kookosöljy, persikka Bonne ja passionhedelmä <3

Tää on se missä aita on matala... Ja kuva ei suostu kääntymään...

Olen myös lenkkeillyt yhtenä iltana töistä kotiin, yleensä teen työmatkat autolla (tai kesäisin fillarilla). Tämä jos mikä on saavutus... :/

Tänään käytiin hieman ostoksilla... Miten voi kaksi pientä lasta kuluttaa vaatteita niin paljon? ;))) Ja äitikin sai muutaman uuden ihanuuden. 

Ihana yhdistelmä, hieman jo kevään tuntua, mutta silti lämmintä!

Kirjakaupasta tarttui mukaan muutama "hömppä" ja sitten ihan asiaakin. Hormonitasapaino-kirja on houkutellut mua jo hetken. Se tuntuu aika mukavan oloiselta teokselta, paljon asiaa, mutta ainakin päällisen vilkaisun perusteella helppoa luettavaa. Voin palata asiaan, kunhan ensin luen teoksen. Ja KALENTERI... oon ihan hullu-kalenteri-hömelö... ja vanha jäi auttamatta tässä kiireisessä arjessa pieneksi, niin hankin sitten tuollaisen isomman... tosin nyt se tuntuu melko tyhjältä... ;)

Nyt mulle kannettiin nenän eteen Halloum-salaatti ja lasi valkkaria... taidan siis nostaa jalat sohvalle ja nauttia vielä hetken rauhallisuudesta ennen unia. 

Näin "aukikirjoitettuna" ei se mun viikko ole oikeastaan yhtään pöllömpi ollutkaan... ;)

Uhhhhh........

Treenimotivaatio kateissa...

Se ei johdu siitä ettenkö tietäis kuinka hyvää treenaaminen tekee, tai kuinka huikea fiilis treenin jälkeen on. Se ei johdu siitä ettenkö muistaisi nauttivani liikkumisesta.

En tiedä missä se on tai mihin se on ylipäänsä kadonnut...

Mut voisko se palata jo kotiin! Tai voisko joku puolestaan potkia mua p***eelle ja tulla nostamaan täältä sohvan pohjalta ylös???

Onnea siltikin on aurinko ja kauneus!

Viikko alkaa...

Sairaslomapäivällä! Ai piru, että sieppaa!!! Vatsa oireilee, en tiedä onko meidän perhe saanut jonkun vatsapöpön (epäilen, että on) vai ollaanko me vaan syöty jotain "huonoa". Noh, lauantaista asti ollaan enemmän tai vähemmän vuorotellen kärsitty vatsan oireista ja tänään on sitten mun vuoro!

Vois kuvitella, että siellä asuu joku, mutta NOUP!

Olo on sitten just ton kuvan olonen... pöhöttynyt ja ränsistynyt. Että hyvää viikon alkua vaan mulle!

Viikonloppu tais ollakin liian mukava ni kroppa päätti palauttaa mut "maan pinnalle". Lauantaina vietettiin Huumalla avoimia ovia ja Kotkaan vuoden alussa avatussa BodyStockissa tapahtui. Huuma tekee Bodystockin kanssa yhteistyötä ja kyseisestä liikkeestä löytyy urheiluvaatteita sekä lisäravinteita, noin pääasiallisina tuotteina. Kotkasta on kyllä ihan tosissaan puuttunut tämän alan liike. Itse olen ainakin innoissani siitä, että tälläinen liike on meille saatu. Ja ihmisvirrasta päätellen joku muukin Kotkalainen on kaipaillut kyseisen konseptin liikettä. 

BodyStockista tosiaan saa Fastin ja Scitecin lisäaineita sekä mm. Better Bodiesin, Rush Couturen sekä GASPin vaatteita. Ja oli siellä lauantaina pari kaappiakin... ;)

Tunsin itseni aika pieneksi, kerrankin... ;)

Eilen, sunnuntaina oli jotenkin kiukkuolo, kunnes lähdin zumbaan. On se vaan kumma, että ennen liikuntaa olo saattaa olla ihan kaamea, kaikki kiukuttaa ja mielitekoja on vaikka millä mitalla. Sitten kun pääset näistä oloista yli ja saat itsesi ylös sieltä sohvalta niin liikunnan jälkeinen olotila on ihan mieletön. Vaikka mulla tehot olivat jo eilen aika kateissa ja tuntui ettei jalka tahtonut nousta millään, pää oli kuitenkin hikoilun jälkeen paljon selkeämpi. Tämä on yksi niistä syistä miksi suosittelen liikuntaa ihan kaikille! Se tekee päälle hyvää! Ja mie olen sitä mieltä, että se liikunta voi olla periaatteessa ihan mitä liikuntaa tahansa, kunhan jälkeenpäin on hyvä olo. Jos joku (kuten esim. allekirjoittanut) saa siitä zumbasta hyvän draivin päälle niin go for it! Tai jos ainut "oikea" liikuntamuoto on nostaa mahdollisimman paljon rautaa niin sillonhan sitä kannataa tehdä. Tää maailma on pullollaan liikuntamuotoja, joista varmasti jokaiselle löytyy se oma eikä mun mielestä kenenkään tulisi arvostella toisen liikuntamuotoa sillä, että se oma laji olisi välttämättä sen parempi. Toki monipuolisuuteen kannattaisi pyrkiä... 

Oli lämmin ja "kevyt" puna poskilla vielä kotonakin...

Tällä viikolla on paljon kaikkia kivoja juttuja tuloillaan, joten toivon, että tää vatsan oireilu menee tässä tänään ohitse ja pääsen jo huomena tositoimiin... edessä on mm. tätä ja tätä.

Toivottavasti teillä vierähti tää viikko käyntiin pikkusen kivemmin kun mulla. :)