230 days postpartum

En tiedä oletteko te huomanneet tälläistä ilmiötä, kuin "niin ja niin monta päivää/kuukautta synnytyksen jälkeen"? Sosiaalinen media on täynnänsä kuvia äideistä juuri synnyttäneinä ja sitten ajan X päästä uudelleen. Nykypäivänä tuntuu jotenkin siltä, että hyvä äitiyskin määritellään osittain sen mukaan kuinka nopeasti olet saanut itsesi kuntoon, tikkiin ja salille synnytyksen jälkeen. Ja ei, en taaskaan sano ettäkö olisi yhtään huono pitää itsestään huolta myös äitinä, on sitten vastasynnyttänyt tai kaksikymppisten äiti. Mun mielestä on vain todella, todella ikävää, että jopa hyvänä äitinä oleminen määritellään sen mukaan miten nopeasti saat kroppasi kuntoon ja vanhat farkut jalkaan.

Raskaus, synnytys ja siitä palautuminen on valtava koettelemus naisen vartalolle. Osalla kaikki sujuu helpommin ja osalla ei. Aika moni tuntuu sanovan, että ensimmäisen jälkeen kilot lähtee helpommin kuin viidennen jälkeen... Itse en osaa ottaa kantaa, koska viimeisen jälkeen en ole asialle tehnyt mitään. Olisihan ne kilot voineetkin kadota...

Otan kuitenkin kantaa siihen, ettei yksikään äiti ole huonompi tai parempi sen mukaan kuinka nopeasti vanhat vaatteet mahtuvat päälle vaan sen mukaan minkälainen äiti oikeasti on lapsilleen. Ja niitäkin versioita on aivan yhtä monta kuin äitejäkin on, eli aika pirun paljon!

Tämä liittyy myös minuun ja tiiviisti. Ensimmäisen lapsen jälkeen tein kaikkeni (siis aivan kaikkeni ja kaikista epäterveimmällä tavalla) tiputtaakseni raskauskilot, jotta mahtuisin unelmieni hääpukuun ja minähän mahduin. Toisen synnytyksen jälkeen aloin työstämään vartaloani maltillisemmin ja pyrin välttämään kaikkia mahdollisia sudenkuoppia etten palaisi mihinkään "kaksi kuukautta omenalla per päivä"-dieetteihin tai "syönpä tässä salaa pari levyä suklaata"-repsahduksiini. Kuvittelin olevani tyytyväinen ja onnellinen ja kuten olen ennenkin sanonut olinhan minä, mutta en silti ollut kunnolla työstänyt omaa pääni sisäistä minäkuvaa ja teinivuosista asti jatkunutta syömisen kontrollointiani.

Nyt kolmannen synnytyksen jälkeen olin ajatellut olevani suht hyvässä kuosissa siinä puolisen vuotta lapsen syntymän jälkeen. Toisin kävi, elämä vei ja viipelsi, tuli takapakkeja ja ikäviä asioita, joita työstetään jatkossa ja varmasti pitkään. Samalla kuitenkin työstän myös paljon muuta, istun aika ajoin juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä ja saan paljon työkaluja käytettäväksi erinäisiin pään sisällä liikkuviin asioihin. Tätä kautta olen myös alkanut todella todella hitaasti myöntämään omat vajavaisuuteni... mun on ollut pakko tunnustaa myös itselleni, että itseään on pakko oppia rakastamaan myös muiden kuin kilojen tai ruokien kontrolloinnin kautta. Pieniä paloja loksahtelee paikoilleen myös tällä saralla hyvin, hyvin hitaasti.

Jossain kohtaa huomasin arvottavani itseäni sen mukaan, että synnytyksestä kului kuukausi, kaksi kolme... ja siltikään minä en pienentynyt, en jaksanut, en pystynyt! Kolmen lapsen kanssa arjen pyörittäminen ei aina ole niin helppoa (vaikken vaihtaisi yhtään mitään tästä pois), se syö ja väsyttää... toisinaan olen maailman onnellisin sillä hetkellä kun Toni tulee töistä kotiin jakamaan tän kaiken mun kanssa ja sanoo mulle, että olen maailman kaunein vaikka näyttäisin pystyyn kuollelta harakalta.

Äiti ja vauva 230 päivää synnytyksen jälkeen!
Tänään!

Sitä se äitiys on, että ollaan just sopivia äitejä just omalle minälle ja just niille omille lapsille. Hyvän äitiyden ei kuuluisi olla kiinni siitä, kuinka monta kiloa kerrytit raskausaikana tai kuinka nopeasti sait "itsesi elämäsi kuntoon" lasten synnyttämisen jälkeen. Äitiyden kuuluu olla välittämistä, rakastamista, rajojen asettamista, halaamista, komentamista ja kaikkea mahdollista tätä jokaisen omalla parhaaksi katsomalla tavalla. Ja näihin asioihin ei lihavuus eikä laihuus vaikuta.

1.2.2016

Tämän vuoden ensimmäinen kuukausi takana.. se mun herkuton ja syömisen siistimisen aika. En hei sortunut! Ja loppupeleissä aika sujui aika kivuttomasti. Muutaman kerran oikein väsyneenä ja sairastaessa tuli mielitekoja, mutta ei tosiaan mitään ylitsepääsemätöntä. Siitä taputan itseäni olalle oikein kunnolla. Kun vastuksena oli kuitenkin mieli ja keho, mikä oli tottunut saamaan lähestulkoon päivittäin jotain ylimääräistä.

Keho on puhdistunut, vatsa toimii kivasti, mieliteot on tosiaan hävinneet ja etenkin ne sellaset "pakko saada, heti, nyt!"-olotilat on kadonneet. Painosta puolestaan on kadonnut tasan 2kiloa!!! Siis kaksi joulun aikana kerrytettyä neste-kiloa, jotka katosivat jo heti ensimmäisten päivien aikana... Pakko myöntää, että sain tästä itselleni ahdistuksen aiheen ihan tosissaan. Siis KAKSI onnetonta kiloa ja pelkkää nestettä! Mun ravintotietämys on sen verran hyvä, että tiedän, että enemmän olisi periaatteessa pitänyt tapahtua jos katsotaan kaloreita... mutta toisaalta mun katsanta kokonaiskuvaan ja muihin vaikuttaviin seikkoihin on myös sen verran kivalla kantamalla, että tajuan ettei mun kroppa luovuta tällä hetkellä varmaan mitään mihinkään. Vajaa viisi kuukautta sitten ollaan vasta synnytetty, hormonit toimii vielä ihan miten sattuu... tunnen, että mulla on kropassa jonkin asteinen stressireaktio käynnissä ja kroppa varmasti olettaa olevansa hädänalaisena ja pitää kaikesta kiinni.

Nyt varmaan herää kysymys tästä stressireaktiosta... juu, siitä en halua tässä kohtaa puhua tämän tarkemmin, mutta isoja asioita on nyt mielellä, eikä kaikki niinkään positiivisia. Tämä vaikuttaa tällä hetkellä kaikkeen mun tekemiseen ja olemiseen, joten en yhtään ihmettele ettei painokaan valu alas. Ja toisaalta, ei anneta sen nyt tässä kohtaa ahdistaa tämän enempää. Tärkeämpää kuitenkin oli riuhtaista itsensä siitä valtavasta sokerikierteestä irti ja herättää kroppaa siihen kunnolliseen ravintoon. Ja sillä tiellä jatketaan... kunhan ensin syön yhden mun ehdottomasti lemppari-leivoksen eli runebergin tortun... mutta vain yhden ja sit taas jatketaan tällä hyväksi havaitulla tiellä.

Ei anneta yhden kuukauden määrittää sitä mihin loppuelämä on menossa. Helmikuussa toivottavasti olisi ainakin yksi odottamisen arvoinen juttu edessä... ja josko tähän omaan tilanteeseenkin saisi jotain selvyyttä. Pusuja alkaneeseen viikkoon! <3

Kirje itselle!

Mitä haluaisin sanoa itselleni näin vuoden viimeisenä päivänä? Mitä haluaisin oppia kuluneesta ja mitä odotan tai toivon tulevalta?

Haluaisin ensimmäiseksi kiittää itseäni, kehoani ja mieltäni. Kaiken kipuilun ja tuskailun keskellä olen pystynyt tekemään pienen ihmeen tämän vuoden aikana. Saimme pienen perheemme täydelliseksi, viisihenkisenä jatkamme ensi vuoteen, odottaen innolla kaikkea.

Haluaisin käskeä itseni nauttimaan... olemaan huolettomampi ja entistäkin iloisempi.

Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, että elämä on juuri nyt! Ei kannata odottaa jotain, vaan elää hetkessä. Nauttia pienistä asioista, niistä ihan arkisista ja tehdä jokaisesta päivästä juhlaa.

Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, kuinka hyvin voin kun teen asioita silkasta halusta. Asioita jotka tuovat nautintoa elämääni. Minun ei ole pakko tehdä mitään, on paljon mukavampi ajatella asiat niin, että saan tehdä.

Konkreettisesti haluaisin voida paremmin. Olen miettinyt paljon milloin olen voinut hyvin... toki myönnän, että hoikempana oli mukavaa, mutta en koskaan varsinaisesti ollut tyytyväinen itseeni. Olenkin yrittänyt iskostaa itselleni, että jos joskus vielä näytän siltä, kuin hoikimmillani, niin olen tyytyväinen! Loppupeleissä se ei kuitenkaan tehnyt minusta sen onnellisempaa... toki hyvinvointi ja asioiden tekemisen helppous toi hyvää mieltä... mutta oma pää ei ollut mukana, vaikka luulin sen silloin olevan. En todellisuudessa nähnyt yhtään miltä näytin, vasta nyt jälkikäteen olen hämmästellyt asiaa. Onko se sitten tosissaan niin, että itselleen tulee sokeaksi ja nälkä kasvaa syödessä niin kovasti että todellisuus hieman hämärtyy. Ja onko se niin, että se "lihavan tytön syndrooma" pysyy ajatuksissa vaikkei enää niin iso olisikaa?

Tähän naiseen en ollut tyytyväinen...

Mutta siis se ajatus onnellisuudesta... olin onnellinen silloin kun löysin seesteisyyden. Rauhan asioiden tekemiseen, ja tietynlaisen tasapainon asioiden välillä. Toki uusi ihminen on horjuttanut tätä tasapainoa ja se on täysin normaalia. Tuolloin tasapainon aikana tein asioita joista nautin... söin oikeasti hyvin... kävin salilla, mutta samaan aikaan nautin myös joogasta suunnattomasti... nautin metsän rauhasta... olin oppinut tietyn tasapainon ajatuksieni kanssa enkä soimannut itseäni kaikesta... olin oppinut vaatimaan itseltäni vähän vähemmän kuin täydellisyyden.

Olen huomannut tämän kuluneen loppuvuoden aikana jollain tapaa setvivän ajatuksiani ja kaipaavani uutta starttia... tavaran paljous ympäriltä on pitänyt karsia (ja tässä ollaan edelleen vaiheessa), keskeneräisiä asioita on pitänyt saattaa loppuun, television ainainen katselu on alkanut ahdistamaan ja tilalle on tullut pitkästä aikaa musiikki... olen alkanut todenteolla kaivata joogaa (E saatat arvata mihin tämä siis johtaa <3)... ja terveellistä ruokaa... ja naurua ja itkua... ihania ystäviä ympärille... kokemuksia ja uuden opettelua... vanhojen mielenkiinnon kohteiden uudelleen sytyttämistä...

Samalla huomaan kerääväni rohkeutta tehdä asiat oman pääni mukaan, ajattelematta muiden mielipiteitä... siinä jos missä minulla onkin petrattavaa. Ajattelen muiden ajattelevan, että minun tulisi elää niin ja näin ja noin... ehkei ketään edes kiinnosta miten minä elän, mutta jostain sisältä kumpuaa tarve miellyttää muita... tai kyllä minä tiedostan mistä se johtuu, en vain tähän sitä halua jakaa, mutta senkin kanssa olen alkanut työstää ajatuksia.

Kiitos äidille kirjasta, sillä aloitetaan uusi vuosi.

Onko vuosi 2016 siis tehty hyvistä hetkistä, mielen rauhoittamisesta, uusien asioiden kokeilusta ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta... toivottavasti ainakin.

Hyvää Uuttavuotta kullanmuruset! <3

2015

Joulu meni jo ja pikkuhiljaa aletaan kääntämään katseita kohti uutta vuotta. Meidän perheen kulunut vuosi on ollut melkoinen, uusi perheenjäsen on laittanut monen monta asiaa uuteen uskoon ja tärkeysjärjestystä on täytynyt miettiä kerran jos toisenkin. Nyt reilu 3 kuukautta vanha paketti on alkanut löytämään rytmiä ja muukin perhe on alkanut tottumaan hänen läsnäoloonsa. Lisäksi parin viimeisen yön unet on vauvalla olleet entisestään paremmat ja ensimmäinen nukkumispätkä venähtänyt yli kuuteen tuntiin ja seuraavakin herätys tapahtuu tästä noin kolmen tunnin päästä. Me mieheni kanssa tosin ollaan sairasteltu joten oma nukkuminen on ollut mitä on, mutta onneksi tämän lisäksi vauva ei ole valvottanut tunnin tai parin välein. Vuosi kaiken kaikkiaan on ollut käsittämätön ja toisaalta myös hyvin hämmentävä.

                      

Mun oma käsitys äitiydestäni on kokenut uusia ulottuvuuksia ja jotenkin koen olevani enemmän sinut kolmen lapsen äitinä kuin kahden lapsen äitinä olin. Tämä kolmas lapsi taisi siis olla se, mitä elämäämme kaipasin vaikken sitä oikeastaan edes itse täysin huomannut. Välillä elo tuntuu helpommalta ja välillä on päiviä kun ei tunne riittävänsä tai ehtivänsä mihinkään. Juuri tänään lyötiin mieheni kanssa lukkoon muutamia asioita mitä ensi vuodelta haluamme ja mihin lähdetään tähtäämään, niin perheenä kuin yksilöinäkin.

Äiti, jolla ei ole itsensä suhteen minkäänlaista filtteriä!

                                  

Olen jotenkin todella väsynyt kaikkeen fitness ja fatness-touhuun. En siis siihen, että ihmiset haluavat voida hyvin ja terveinä, liikkua ja syödä terveellisesti... Vaan siihen, että kaikkien tulisi tehdä näin ja näin NÄYTTÄÄKSEEN tietyltä. Väsynyt siihen, että jo tikissä olevat valittavat olevansa lihavia tai että vain yksi ja ainoa tapa sopii kaikille. Olen itse ajautunut taas siihen pisteeseen etten voi itseni kanssa kovin hyvin mutten silti jaksa soimata itseäni kaikesta kaiken aikaa. En jaksa ryhtyä tiukalle dieetille, jotta laihtuisin mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti... En jaksa enkä ehdi käydä kymmentä kertaa viikossa salilla vaan käyn siellä just sen verran kun ehdin ja hyvältä tuntuu. Haluan tehdä asiat tuloksellisesti, pitkäjänteisesti ja omaa oloani kuunnellen. Haluan voida hyvin, tehdä asoita joista nautin ja jotka tuovat mun elämään iloa! Haluan syödä hyvää ja terveellistä ruokaa, mikä sopii juuri minulle ja todennäköisesti toisinaan myös herkutella ihan vaikka sillä suklaalla. Haluan tehdä valintoja joista nautin ja jos se tarkoittaa tiukan salitreenin sijasta mieltä hyväilevää joogaa niin olkoon näin. 

Olen vihdoin ja viimein alkanut pikkuhiljaa tajuamaan sen, että haluan voida myös mielellisesti hyvin. Haluan nähdä ja kokea, haluan nauraa vedet silmissä rakkaiden ystävien kanssa ja ennenkaikkea haluan olla läsnä perheelleni. Toki haluan myös voida fyysisesti hyvin, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon vuosia jäljellä tehdä edellä mainittuja asioita. Kaikkia asioita ei voi määrittää ulkoisen olomuodon tai kilojen mukaan. Tai jos voisi niin toivoisin olevani täyttä kultaa. 

Näiden ajatusten siivittämänä jatkan tämän vuoden viimeisiä päiviä askel hieman kevyempänä ja kohti vuoden 2016 haasteita. Olen myös harkinnut blogilleni uutta nimeä sekä aihepiirin laajennusta... Vielä en osaa varmuudella sanoa kummastakaan sen enempää. 

Kun äiti itsensä kadotti...

Mietin TODELLA pitkään julkaisenko tätä kirjoitusta ollenkaan, asia on mulle kipeä ja tiedän kuinka vahvoja mielipiteitä kyseisen asian tiimoilla pyörii. Haluan kuitenkin olla rehellinen ja kertoa jos jokin mieltäni painaa, se kun vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin. Mietin myös kuuluuko tämä asia tänne mun blogiin ollenkaan, mutta taas palasin tuohon kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Mun ajatukset on olleet viime aikoina aika sekavat. Pakko myöntää, että kolmas lapsi on pistänyt koko tän maman ihan sekasin. Olen ollut äiti jo kohta 9 vuotta mutta vasta tämän kolmannen kohdalla tunnun hurahtaneen äitiyteen. Ensimmäinen lapsi muutti toki kaiken, mutta se joku babyblues/vauvamasennus vei osan mun huomiosta. Toisen kohdalla meinasin taas lipsahtaa sinne bluesin maailmaan, mutta itse lapsen hoito meni jo rutiinilla. Nyt edellisestä vauva-arjesta oli jo 5vuotta... Itsellä ikää viisi vuotta enemmän... varmemmat mielipiteet... viimeinen lapsi... ja tahto tehdä KAIKKI oikein. Tavallaan paikata kaikki aiemmin tehdyt "virheet".

Jo raskausaikana kaikki ei mennyt kuten olin etukäteen ajatellut, mutta sain kaiken aikaa hoettua itselleni, että sitten kun vauva syntyy paikkaan kaiken. Olen täysin hurahtanut vauvaan, hän on ihana ja lumoava. En haluaisi luopua hänestä edes hetkeksi... hetkikin erossa tekee kipeää. Tunti poissa vauvan luota on tuskaa, vaikka mun poissaolot tällä hetkellä rajoittuu noin kolmeen-neljään tuntiin viikossa, jotka käytän itseni huoltamiseen liikkuen. Nämä ovat siis fustra, tanssitunti ja lenkki/balance/sh'bamiin tms. Olen aina aiemmin sanonut, että äiti on paras äiti kun pitää myös itsestään huolen ja nyt olen unohtanut sen itse!

Viimeisen muutaman viikon aikana olen joutunut toteamaan ettei tässäkään kohtaa kaikki mene kuten olisin halunnut. Vauva-arki on ihanaa ja nautin tuosta pötkylästä aivan suunnattomasti... Ainoa asia mikä tässä arjessa stressaa on imetys. Se on stressannut mua jokaisen lapsen kohdalla, mutta nyt entistä enemmän. Minä en ole se äiti, joka olisi täysin sinut imettäessään vauvaa missä tahansa, se on minulle niin intiimi hetki, vaikka kyseessä on täysin luonnollinen asia. Kunnioitan niitä äitejä, jotka ovat asian kanssa täysin sinut ja kunnioitan niitä äitejä, jotka täysimettävät puoleen vuoteen asti. Itse en ole siinä syystä tai toisesta kertaakaan onnistunut.

Tämän kolmannen kohdalla asiat on nyt niin, että monen asian summana (joita tähän sen enempää avaamatta) osittaisimetyksellä mennään. Koska näin en stressaa asiasta ollenkaan. Alkuun oli kamalaa, se hetki kun ajattelin epäonnistuneeni tälläkin kertaa ja tunsin syyllisyyttä etten pystynyt tätäkään äitiyden mittaa täyttämään. Satuin vielä lukemaan eräältä palstalta ettei kannattaisi tehdä lapsia ollenkaan jos ei pysty heitä edes imettämään (kommentti ei ollut minulle, satuin vaan lukemaan tällästä ketjua)... ja stressaantuneen äiti-ihmisen kyynelkanavat oli auki.

Kunnes tajusin ettei äitiys ole suorittamista.. ja saattoi joku mulle takoa järkeäkin päähän.  Kuten monessa muussakin asiassa ajauduin tässäkin suorittamaan. Kun lopetin suorittamisen ja stressaamisen alkoi koko muukin arki rullaamaan paremmin.

Miksi kirjoitan tästä täällä? Siksi, että on erityisen tärkeää muistaa mikä vaikutus meidän omalla mielellä on. Olen viimeisessä reilussa viikossa palautunut synnytyksestä enemmän kuin aiempien 10 viikon aikana yhteensä. Kroppa on alkanut ottamaan treeniä vastaan, selkä on alkanut parantua, näen itsessäni muutakin kuin kilot, liikunta kaiken kaikkiaan on alkanut tuntua kivalta, uni on parantunut... ja sitä kautta olen alkanut tuntemaan itseni myös jaksavammaksi äidiksi. Äidiksi joka on iloinen ja jaksaa tehdä lasten kanssa asioita, aiemman 8-12 tuntia päivässä imettävän väsyneen ja kiukkuisen äidin sijasta.

Tiedän kuinka hyvää äidinmaito on vauvalle, ja olen käynyt tämän asian kanssa päässäni valtavan taistelun, joten en halua vastaanottaa saarnoja päätöksestäni. Haluaisin, että kaikkien valintoja kunnioitetaan, koska jokaisella on varmasti omat taustat joiden mukaan päätöksiä tehdään. Ja äitiyden (kuten minkään muunkaan) ei mielestäni muutenkaan pitäisi olla mikään taistelutanner, missä on vain ja ainoastaan yksi oikea tapa toimia. Ainoa asia mistä mun mielessä jokaisen ihmisen pitäisi pitää huoli, on oma jaksaminen ja se, että pystyy näkemään elämässä enemmän positiivisia asioita. Uskon vahvasti, että tätä kautta ne lähimmät ihmisetkin voivat paremmin.

Ihanan kamalaa!

Olen yrittänyt saada itseäni ruotuun nyt reilun viikon ajan. Päätin, että nyt tämä ei voi enää jatkua näin, edellinen postaus oli mulle se viimeinen herätys. Ruokailut on ollut yllättävänkin helppo järjestää, kun vaan on päättänyt, että nyt syön minä. Ei se joka kerta kuitenkaan ole ihan noin vaan mennyt, koska pienin perheemme jäsenistä ei ihan aina malta odottaa vaikka kuinka selittäisi, että nyt äidillä olisi nälkä. ;) Edellisviikon tiistain jälkeen olen syönyt ylimääräistä tasan viime viikonlopun dumle-mokkapalojen ja alkuviikon kaurakeksien verran. Eli edistystä siihen jokapäiväiseen mässyttelyyn. Puuro on alkanut maistumaan niin aamuisin kuin iltaisinkin aivan taivaallisen hyvälle taas, se kun raskausaikana tökki pahemman kerran. Ja joka päivä olen syönyt kaksi lämmintä ateriaakin! TapTap- olalle!

No, miten sitten liikkuminen... se onkin ollut haasteellisempaa. Kun takaraivossa edelleen kummittelee se "näytän aivan järkyttävältä ja en voi astua ovesta ulos"-ääni. Välillä se kuuluu kovempana ja välillä pystyn tämän asian sivuuttamaan ja vain lähtemään. Pyrin nyt aika tietoisesti blokkaamaan nämä ajatukset, sanon ne ehkä ääneen ja yritän sitten nähdä asian toisesta valosta. Ilman lähtemistä liikuntaa ei tule... pitäisköhän taas hankkia kotiinkin crosstrainer tai kuntopyörä... :D

Keskiviikkona minulla alkoi myös pienryhmävalmennuksen treenit. Eli 9 treenikertaa, mistä 8 on Fustraa ja yhdellä kerralla tehdään salitreeni, mistä saa sitten ohjelman millä pääsee etenemään hetkisen. Ainakin kerta viikossa on siis PAKKO lähteä salille, koska mua siellä odotellaan. Ensimmäinen treeni oli ihanan-kamala Fustra. Vatsalihakset aivan kateissa, kertyneen painon vaikeuttaessa liikuntaa aloitettiin tämä tie. Treeni kuitenkin upposi mukavasti, sen jälkeen tärisytti sopivasti ja hiki valui pitkin selkää. Torstaina kropassa ei varsinaisesti sattunut mihinkään, niinkun muistelen joskus jonkun tiukan salitreenin jälkeen tuntuneen, mutta tosiaan tiesi tehneensä. Torstain tanssitunti tuntui menevän mukavammin, kun kropasta saattoi löytää taas sen häivähdyksen keskivartalon pidosta. Vaikka tanssitunneillakin liikkuminen on kamalaa, koska huomaa itse kuinka en pysty samaan kuin ennen ja kuinka oma kroppa on aivan hakusessa. Pikkuhiljaa tästä kuitenkin etenemme. Tiukkaa salitreeniäkin (mitä lie se tämän hetkisen kunnon kanssa tarkoittaisikaan) olen alkanut ikävöimään ihan tosissaan. Kunhan nyt ensin keräilen rohkeutta... tekniikatkin taitaa olla aivan hakusessa!

Reilu vuosi tässä on vierähtänyt siitä, kun olen viimeksi kunnolla päässyt liikkumaan. Lokakuussa vuosi sitten yleiskuntoni romahti, jonka seurauksena loppuvuosi 2014 otettiin rauhassa... sitten yritin palailla liikunnan pariin, kun raskauspahoinvointi vei mennessään...  ja sitten kun taas yritin palailla liikkumaan niin sainkin kieltoja liikunnasta supistelujen ja liitoskipujen ja muiden oireiden takia... nyt kuitenkin palataan pienin askelin liikkumaan. Kuntohan tässä vuodessa on kadonnut aivan täysin ja tosiaan kuten jo sanoin, niin ei nämä kertyneet kilotkaan tee asiasta yhtään helpompaa, mutta eihän se auta kuin nousta täältä ylöspäin. Toivon vain kaiken alkavan tuottaa tulosta rauhassa, oma hyvinvointi ja itsensä kunniotus edellä.

Vuoden massakauden jälkeen, tarttuisikohan se lihas paremmin??? :DDD

Valaana vauvakuplassa

Olen vajonnut jonkinlaiseen vauvakuplaan. Kolmas vauva on saanut mut hurahtamaan ihan täysin. Pieni on vaan niin täydellinen ja kiltti ja ihana ja söpö ja kultainen. Samaan aikaan hän on vaativa, ihan kuten vauvat ovatkin. Sehän kuuluu asiaan ja näin asiat nyt ovat. Silti äidin sydäntä välillä kivistää, kun en ehdi olla isompien lasten kanssa samalla tavalla kuin ennen. Vauva on vielä kaiken lisäksi nautiskelija ja suuri osa päivästä sujuu tissitellen ja tottakai tämä vaikuttaa aikaan isompien veljien kanssa. Kahdeksaan viikkoon en tunnu tehneen muuta kuin istuneen sohvalla vauva sylissä. Ihanat kahdeksan viikkoa vauvan kannalta enkä vaihtaisi sitä pois.

Samaan aikaan tosiaan ne isoveljet jää vähemmälle ajalle ja tuntuu, että haluaisin antaa heille kaiken ajan kun en ole vauvan kanssa. Ja samaan aikaan unohdan itseni täysin... tai en ehkä unohda, mutta jätän taka-alalle, koska juuri nyt ei vain ole aikaa itselle.

Samalla voin huonommin ja huonommin. Imetys laihduttaa... paitsi jos tosiaan istuu imettämässä aamusta iltaan ja syö samalla... Todellinen nälkäkin on kova, mutta mieliteotkin on järkyttäviä. Ja sohvalla tylsistyessä on aivan liian helppo antaa periksi. En siis todellakaan ole päässyt laihtumaan, en vahingossakaan.

Miten sitten sisäinen minäni? Voin tällä hetkellä melko huonosti... Olen taas alkanut vajoamaan sinne kamalaan vihan kuoppaan. En muista koska viimeksi olen pystynyt katsomaan itseäni peilistä niin, että olisin pitänyt näkemästäni. Tai muistan - silloin kun olin vielä jollakin tapaa kivasti raskaana, nyt ajattelen vain olevani läski. Huomaan pikkuhiljaa taas määrittävän itseäni kokoni ja ulkomuotoni mukaan. Huomaan jälleen vaipuvan siihen ajatukseen, että vihaan itseäni. Vaikka varsin hyvin tiedän, että tulosta tapahtuu vasta kun alan ajattelemaan myönteisesti.  Vasta kun kunnioitan itseäni ja vasta kun teen asioita siksi, että nautin niiden tekemisestä. Huomaan ajattelevani etten voi astua ulos kun näytän tältä ja olen näin iso. Huomaan ajattelevani etten voi lähteä liikkumaan, koska olen näin valtavan kokoinen. Ja samalla huomaan ajattelevani, että eihän minulla ole varaa asiasta valittaa, ihan itse olen tämän itselleni aiheuttanut.

Odotan vain sitä hetkeä, että löydän taas peilistä sen yhden positiivisen asian ja saan ponnahdettua ylöspäin. Odotan, että huominen jälkitarkastus antaa minulle täyden liikuntavapauden ja saan kerättyä itseni häpeästä ja pääsen liikkeelle muutenkin kuin lenkille vähän kuin salaa kaikilta. Odotan, että mieliteot katoavat ja saan itseäni niskasta kiinni... ihan todenteolla! Odotan sitä hetkeä kun endorfiinit vie mua eteenpäin. Mutta kaikista eniten odotan ja toivon sitä seesteisyyttä itseni kanssa. Sitä, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, enkä arvota ihmisyyttäni painoni kautta.

Treeni-ikävä

Raskausviikkoja tänään tasan 34 eli kuusi viikkoa laskettuun aikaan. Kuten olette edellisistä jutuistani lukeneet niin tämä raskaus ei ole mennyt liikkumisen osalta kuten olisin toivonut. Olen siis joutunut olemaan liikkumatta ja kipujenkin takia liikunta ja ylipäänsä liikkuminen on ollut erityisen vaivalloista. Jos satunnaisia lyhyitä lenkkejä, venyttelyä ja rullailua ei oteta huomioon niin olen joutunut viimeisen lähes puoli vuotta ottamaan rauhallisesti.

Tänään neuvolassa vaaka näytti lähes 20kiloa enemmän painoa... ja ei, kaikki ei ole tullut vain siksi, että olisin joutunut lopettamaan sen liikkumisen, vaan ruokailuilla on suurempi merkitys. Myönnän sen, olen suistunut aivan raiteilta!

Kuva viime elokuulta, kun näin itseni liian isona...

Silti osa totuutta on tuo liikunnan puute, olen suistunut vanhoihin tottumuksiin, koska ei mulla oikein ole ollut muutakaan tekemistä. Ja kun on aikanaan tottunut siihen, että syö iloon, suruun, turhautumiseen, ikävään, tylsyyteen ja kaikkeen mahdolliseen, niin siihen on tälläisessä tilanteessa näköjään liiankin helppo luisua takaisin. Olin ajatellut olevani jo kyllin vahva mieleltäni, mutta ilmeisesti jossain syvällä sisällä asuu edelleen se tyttö, joka syö salaa ja häpeillen ja yrittää hallita tunteitaan tällä keinoin. Olin saanut liikunnan hyväksi osaksi elämääni, se missä ennen söin, "nykyisin" treenasin ja kun liikunta vietiin pois, en osannut ottaa tilalle muutakaan kuin syömisen.

Tätä olotilaa on ikävä! Kuva otettu 9.8.2014

Tällä hetkellä mulla on valtava ikävä treenaamista, ihan sen kaikissa muodoissa! Salille on ikävä, se voimakas tunne jalkatreenin jälkeen, kun just ja just pääsee rappuset ylös kotiin kolmanteen kerrokseen tai just ja just jaksat palautusjuoman nostaa huulille... sh´bam tai zumba, se hien määrä ja hymy kaiken aikaa korvissa... tiukka aerobinen, kun hiki vaan valuu ja valuu... tanssitunti, kun tajuat koreografian ja se vihdoin alkaa luonnistua... ne kaikki endorfiinit ja itsensä ylittäminen kerta toisensa jälkeen. Onneksi mulla toisaalta on kaikkea tätä ikävä, koska jos ei olisi niin palaisinko ikinä treenin pariin tämän raskauden jälkeen? Ehkä palaisin, mutta olisiko sinne näin kova hinku? Tuskin.

RV 34, kolmas lapsi tulossa...

Puhumattakaan siitä, mitä se liikunta tekee mun ajatuksille... kuinka paljon paremmaksi itseni tunnen ja kuinka paljon helpommin annan itselleni positiivista palautetta. Kuinka paljon rennompi olen mieleltänikin kun saan poisteltua höyryjä vaikka lenkillä...Se kokonaisvaltainen hyvä olo ja itsensä kunnioitus mikä liikunnasta tulee. Ja se ikävä olo NYT, kun näen itsessäni vain kaiken huonon, koska olen jälleen kerran suistunut tähän... Suistunut tai pakotettu... koska vielä seuraavat viikot mennään sillä tahdilla, että vauvalla on hyvät oltavat... Mutta josko sitä vaikka noita ruokailuja alkaisi suistamaan jo oikeille raiteilleen...

Viikot vierikää... eikä vain siksi etten malta odottaa näkeväni uutta tulokasta, vaan myös siksi, että saan itseni pala palalta, pikkuhiljaa takaisin.

Raskaistakin raskain raskaus!

Viikkoja takana 33, edessä 7 siihen maagiseen laskettuun aikaan. Takana olevat viikot ovat hurahtaneet aivan mielettömällä vauhdilla, mutta edessä olevat viikot tuntuvat tuskaisen pitkiltä.

Kivut ja kolotukst eivät ole kadonneet mihinkään. Liitokst kipuilevat päivittäin, jos liikun vähänkään enemmän päivän aikana tunnen sen supistuksina, selkä vihoittelee kauttaaltaan. Päänsäryt vaivaavat toisinaan hurjasti. Yöt menevät miten menevät, tällä hetkellä jotenkuten sohvalla, puoli-istuvassa asennossa... omaan sänkyyn on turha yrittääkkään, kun siinä ei ole laitaa tukemassa.

En tunnista itseäni, en omaa oloani, enkä omaa kuvaani peilissä. Posket on levinneet, kaikki lihakset kadonneet ja tilalle on tullut valtava kasa rasvaa. En tunnista itsäni myöskään sisäisesti enää. Olen kaiken aikaa ärtynyt ja kiukkuinen. Olen jo muutamaan kertaan ajatellut, että nyt on pakko linnoittautua neljän seinän sisälle, kun en kehtaa liikkua ihmisten ilmoilla tämän kokoisena ja näköisenä. Ja toisaalta en hirveästi jaksakkaan liikkua missään. Vaikka totuus on se, että tällä hetkellä ehtisin ja haluaisin nähdä ihmisiä, niin jostain syystä se on vain minulle liian vaikeaa. Linnoittaudun kotiin, koska koskaan en tiedä mikä rasittaa kroppaa liikaa ja toisaalta koska koskaan en tiedä kehen voin törmätä ja ajattelen heti, että no niin olen epäonnistunut. Välillä hoen itselleni epäonnistuneeni tässä raskaudessakin, kun tämän nyt on mennyt näin "huonosti".

Samalla tiedostan, että honomminkin olisi voinut mennä. Saan pidettyä selän jotenkuten aisoissa, teen joka ilta n.20minuutin rullailun/venyttelyn... jos en tee sitä huomaan olossani ja toisaalta yhtenä iltana kun innostuin tekemään lisävenytyksiä n.40minuutin ajan niin en nukkunut seruraavana yönä juuri yhtään, koska jokaisen paikkaan kolotti aivan valtavasti. Ja kaiken kaikkiaan pystyn elämään ja olemaan niin että saan lapset hoidettua ja joitakin muitakin hommia tehtyä.

Yhtenä iltana repesin aivan totaalisesti... "ai mitkä raskaushormonit, minullako?!?" Itkin miehelleni aivan kaikkea - kaikki alkoi varmasti kivuista, kolotuksista ja levottomista jaloista, mutta pian mukaan tuli miljoona muutakin syytä; levottomuus, epävarmuus, oma sietokyky, ulkonäkö, yksinäisyys, pitkät tylsät päivät, esikoisen koulu, synnytys, miehen työt (mikä sinällänsä kuitenkin on aika hyvä juttu, jos multa normaalissa olotilassa sitä kysytään), mies vie autonkin joka päivä, en pääse liikkumaan mihinkään, syksy, vauvalla ei ole vaatteita eikä edes sänkyä, öisin on tylsää ja kamalaa valvoa, kaikki paikat on rempallaan, piti ehtiä sitä ja tätä ja tota ennen vauvan tuloa, kohta Vertti jo syntyy, mutta toisaalta siihen on kamalan pitkä aika... sitten tajusin, että valvotin työssä käyvää miestäni keskellä yötä omien ongelmieni kanssa ja sitäkin piti vähän itkeä ja kun hän sanoi ettei olisi mielummin missään muualla kuin mun vierellä sillä hetkellä niin sitähän sitten vasta pitikin itkeä... ja lopulta taisin itkeä vaan sitä, että ylipäänsä itkin. Sen jälkeen tosin nukuin melkein 5 tuntia putkeen, käymättä välissä edes vessassa...

Toisaalta niinä yön pimeinä tunteina yksin valvoessani ei tarvita kuin yksi potkaisu ja tajuan etten oikeastaan ole koskaan yksin. Minulla on tässä ja nyt kaikki mitä tarvitsen ja ihan kohta meidän perhe on täydellinen. Mitä se kaikki tuo tullessaan on vielä aivan täysin arvoitus meille, mutta rakkautta ainakin.

Silti... odotan, että saan kroppani itselleni. Saan kivut katoamaan pikkuhiljaa. Pääsen kiinni omaan itseeni. Ja ennenkaikkea pääsen treenaamaan. (Kunhan vauvahuuruiltani maltan)

Seuraavalla kerralla kirjoittelen ehkä jo jotain muuta kun voivottelua ja vauvajuttua... ;)

Kesäkunnossa?

Olisi ihana olla se odottava äiti, joka jaksaa touhuta ja mennä ja tulla... se nainen, joka hehkuu raskauden tuomaa iloa ja valoa ja voi hyvin.

Olisi se ihanaa, ainakin näin kun katsoo itsään eikä olo ole lähellekään tuota. Ette uskokkaan kuinka onnellinen ja iloinen olen tästä siunauksesta ja löydän itseni vähän väliä silittelemästä kasvanutta vatsaani, MUTTA...

Eihän tätä saisi varmaan sanoa ääneen, mutta olo ei ihan aina ainakaan ole mitä mahtavin. Mut pysäytti viime viikolla lääkäri, joka kirjoitteli sairaslomaa... ei pidä nukkua koko ajan ettei rytmi mene sekaisin, pitää hieman tehdä asioita, mutta pitää myös pystyä ottamaan rauhassa aina kun on tarvetta. Ja tarvettahan on ollut... Lepo on tullut tarpeeseen ja olen pyrkinyt tekemään sellaisia asioita, mitkä tuovat mulle positiivista energiaa ja rauhaa, kaiken olen tehnyt niin, että aina on mahdollisuus mennä hitaammin tai levätä jos on tarvis. Ehkä eniten oloon on vaikuttanut myös se, että olen yrittänyt olla stressaamatta mistään... nauttinyt olemisesta ja hetkistä. 

Olen myös ehtinyt paljon miettimään omaa kehonkuvaani ja ajatuksia päässä sinkoilee suuntaan jos toiseenkin. Paljon on taas ollut juttua kesäkunnosta ja viime hetken keinoista päästä eroon viimisistä kiloista, jotta olisi bikinikunnossa. Toisaalta nyt on myös ollut juttua siitä, että bikinikuntoon pääsee laittamalla bikinit päälle ja menemällä rannalle. Onko kaiken tämän fitness- ja hyvinvointi-buumin lisäksi tullut mukaan myös se itsensä hyväksyminen? Enkä tarkoita sitä etteikö olisi hyvä syödä tervellisesti ja liikkua säännöllisesti, mutta voisiko itseään kuitenkin rakastaa myös just sellaisena kuin on? 

Tästä samasta asiasta minä olen kirjoitellut jo aimminkin, mutta ainakin minun kohdalla se positiivinen ajattelu on vienyt paljon pidemmälle kuin mitä negatiivinen kehonkuva ikinä vei. Tottakai kaikilla on päiviä, jolloin mikään ei ole hyvin ja esim. vaatteet ei istu päälle ja VOI kumpa tietäisitte kuinka usein tällä hetkellä painin kasvavan vatsani kanssa pukeutumiskysymysten äärellä... mutta pääasiassa, mikä on se jokaisen ihanne? Miksi niiden reisilihasten täytyy näkyä ja miksi vatsan täytyy olla litteä? Tai toisaalta jos näin on niin miksi sitäkin pitää vähätellä??? "Nooh, onhan tässä nää jotkuu pallot läskin alla, mut pitäis olla kyllä vielä enemmän lihasta ja vähemmän rasvaa..." Ei ei ei! Mitä jos se kuitenkin olis: "en ehkä ole ihan siellä mihin haluaisin päästä, mutta kyllä olen edistynyt ja kyllä siinä ne lihakset jo näkyy."  

Minä tulen tänä kesänä olemaan just omassa rantakunnossani, rantapallona ja rehevänä sellaisena. Koska yritän rakastaa omaa vartaloani just sellaisena kuin se on, vaikka olotila ei aina olekkaan hehkein mahdollinen. Mun vartalo on tänä vuonna kovassa kokemuksessa ja huimassa muutoksessa, mutta se tekee tehtävänsä just niin hyvin kuin tällä hetkellä pystyy. Ja jokaisen vartalo on hieno ja mahtava, just sellaisena kun se on, omine kolhuineen ja kaikkineen. Suosittelen tällästä samanlaista ajattelutapaa aika monelle muullekin. 

Helmikuu

Se on taas maaginen tammikuu takana ja selätetty! Tänään on se päivä, kun monessa huushollissa herkutellaan jälleen... ja monessa muussa taloudessa on kuin onkin selvitty tipattomasta tammikusta. On kiristelty ja aloitettu terveellinen ajanjakso. Ja hienoa! Monelle se tammikuu on varmasti tuottanut tulosta ja vienyt jollain tavalla omaa hyvinvointia eteenpäin, en epäile sitä yhtään!

Mutta... mitäs nyt? Helmikuu kun on käsillä ja viralliset tammikuun "velvoitteet" ja tavoitteet on saavutettu. Onko helmikuu herkuton vai lässähtääkö koko homma? Onko tammikuu mennyt niin hyvin, että oma ajatus on kääntynyt niin ettei haluakkaan palata "vanhaan" vai onko sitä suklaalevyä tai viinilasillista himoittu kuin viimistä päivää ja tässä kohtaa ainoa ajatus on, että "selvisinpäs!"

Yksi kuukausi on äärettömän lyhyt aika. Kuukauden aikana toki saa jopa ihmeitä aikaan, mutta mitäs nyt kun ainakin jollain tasolla varmasti olisi hyväksi ylläpitää jo saavutettuja tuloksia tai viedä niitä vielä eteenpäin. Nyt on se hetki jolloin kannattaa miettiä kulunutta kuukautta ja omaa oloa. Onko olo nyt niin hyvä, että kannattaa pysytellä siinä olotilassa tai olisiko siinä peräti parannettavaa. Olisiko tämä se vuosi jolloin pyritkin hyvinvointiin tammikuun sijasta ihan koko vuoden?

Jos nyt jatkat edes hieman paremmin syömistä ja hieman enemmän liikkumista, levosta ja muusta puhumattakaan, lupaan ettet joulukuussa 2015 kadu tätä päätöstä yhtään. Tämä ei tarkoita herkutonta tai tipatonta vuotta 2015 (ellet niin halua), vaan kohtuuta, oman kropan kuuntelua ja pysyvää muutosta. Olisiko mahdollista ajatella elämääsi eteenpäin niin ettei sinun tarvitsisi olla enää koskaan dietillä tai millään kuurilla vaan tekisit pieniä kaiken aikaa eteenpäin vieviä muutoksia niin että niistä tulisi osa sinun elämää? Olisiko jo aika tehdä loppuelämäsi päätös?