230 days postpartum

En tiedä oletteko te huomanneet tälläistä ilmiötä, kuin "niin ja niin monta päivää/kuukautta synnytyksen jälkeen"? Sosiaalinen media on täynnänsä kuvia äideistä juuri synnyttäneinä ja sitten ajan X päästä uudelleen. Nykypäivänä tuntuu jotenkin siltä, että hyvä äitiyskin määritellään osittain sen mukaan kuinka nopeasti olet saanut itsesi kuntoon, tikkiin ja salille synnytyksen jälkeen. Ja ei, en taaskaan sano ettäkö olisi yhtään huono pitää itsestään huolta myös äitinä, on sitten vastasynnyttänyt tai kaksikymppisten äiti. Mun mielestä on vain todella, todella ikävää, että jopa hyvänä äitinä oleminen määritellään sen mukaan miten nopeasti saat kroppasi kuntoon ja vanhat farkut jalkaan.

Raskaus, synnytys ja siitä palautuminen on valtava koettelemus naisen vartalolle. Osalla kaikki sujuu helpommin ja osalla ei. Aika moni tuntuu sanovan, että ensimmäisen jälkeen kilot lähtee helpommin kuin viidennen jälkeen... Itse en osaa ottaa kantaa, koska viimeisen jälkeen en ole asialle tehnyt mitään. Olisihan ne kilot voineetkin kadota...

Otan kuitenkin kantaa siihen, ettei yksikään äiti ole huonompi tai parempi sen mukaan kuinka nopeasti vanhat vaatteet mahtuvat päälle vaan sen mukaan minkälainen äiti oikeasti on lapsilleen. Ja niitäkin versioita on aivan yhtä monta kuin äitejäkin on, eli aika pirun paljon!

Tämä liittyy myös minuun ja tiiviisti. Ensimmäisen lapsen jälkeen tein kaikkeni (siis aivan kaikkeni ja kaikista epäterveimmällä tavalla) tiputtaakseni raskauskilot, jotta mahtuisin unelmieni hääpukuun ja minähän mahduin. Toisen synnytyksen jälkeen aloin työstämään vartaloani maltillisemmin ja pyrin välttämään kaikkia mahdollisia sudenkuoppia etten palaisi mihinkään "kaksi kuukautta omenalla per päivä"-dieetteihin tai "syönpä tässä salaa pari levyä suklaata"-repsahduksiini. Kuvittelin olevani tyytyväinen ja onnellinen ja kuten olen ennenkin sanonut olinhan minä, mutta en silti ollut kunnolla työstänyt omaa pääni sisäistä minäkuvaa ja teinivuosista asti jatkunutta syömisen kontrollointiani.

Nyt kolmannen synnytyksen jälkeen olin ajatellut olevani suht hyvässä kuosissa siinä puolisen vuotta lapsen syntymän jälkeen. Toisin kävi, elämä vei ja viipelsi, tuli takapakkeja ja ikäviä asioita, joita työstetään jatkossa ja varmasti pitkään. Samalla kuitenkin työstän myös paljon muuta, istun aika ajoin juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä ja saan paljon työkaluja käytettäväksi erinäisiin pään sisällä liikkuviin asioihin. Tätä kautta olen myös alkanut todella todella hitaasti myöntämään omat vajavaisuuteni... mun on ollut pakko tunnustaa myös itselleni, että itseään on pakko oppia rakastamaan myös muiden kuin kilojen tai ruokien kontrolloinnin kautta. Pieniä paloja loksahtelee paikoilleen myös tällä saralla hyvin, hyvin hitaasti.

Jossain kohtaa huomasin arvottavani itseäni sen mukaan, että synnytyksestä kului kuukausi, kaksi kolme... ja siltikään minä en pienentynyt, en jaksanut, en pystynyt! Kolmen lapsen kanssa arjen pyörittäminen ei aina ole niin helppoa (vaikken vaihtaisi yhtään mitään tästä pois), se syö ja väsyttää... toisinaan olen maailman onnellisin sillä hetkellä kun Toni tulee töistä kotiin jakamaan tän kaiken mun kanssa ja sanoo mulle, että olen maailman kaunein vaikka näyttäisin pystyyn kuollelta harakalta.

Äiti ja vauva 230 päivää synnytyksen jälkeen!
Tänään!

Sitä se äitiys on, että ollaan just sopivia äitejä just omalle minälle ja just niille omille lapsille. Hyvän äitiyden ei kuuluisi olla kiinni siitä, kuinka monta kiloa kerrytit raskausaikana tai kuinka nopeasti sait "itsesi elämäsi kuntoon" lasten synnyttämisen jälkeen. Äitiyden kuuluu olla välittämistä, rakastamista, rajojen asettamista, halaamista, komentamista ja kaikkea mahdollista tätä jokaisen omalla parhaaksi katsomalla tavalla. Ja näihin asioihin ei lihavuus eikä laihuus vaikuta.

Sporttinen ylipainoinen...

Onko se teidän mielestä vain myytti? Ettei ylipainoinen ihminen voi olla sporttinen tai ainakaan näyttää siltä. Mietin tätä asiaa tänään kun lähdin ohjaamasta tämän kevään viimeistä tanssituntia ja siirryin kävellen omalle tunnille jorailemaan. Periaatteessa kuitenkaan kukaan vastaantulija ei tiennyt mistä olin tulossa ja minne olin menossa... Todennäköisesti samalla tavalla pukeutuneesta hoikasta ihmisestä olisi voitu päätellä, että jotain on treenattu tai meinataan kohta treenata... Mutta miten on tälläisen pyöreämmän ihmisen laita?

Usein kuitenkin ajatellaan ettei ylipainoinen ihminen kuitenkaan harrasta varmasti mitään liikuntaa eikä oikein varmasti pidä huolta muutenkaan itsestään. Totuus voi kuitenkin olla aika lailla toinen. Mun mielestä on hienoa kun näen pyöreämmän ihmisen liikkumassa, hän pitää itsestään huolta vaikkei laihtuminen olisikaan hänen tavoite. Hän kuitenkin tekee kunnolleen jotain mikä edistää terveyttä! Sitten kuitenkin itse mietin siinä kävellessäni, että mitähän nämä kaikki vastaantulijat musta näissä trikoissa ja lenkkareissa ajattelee... Ihan kun sillä pitäisi olla mulle mitään merkitystä! Jostain syystä tätä kuitenkin mietin ja uskon etten ole ainoa ylipainoinen joka näin pähkäilee!

Eikö teidänkin mielestä kaiken kokoisilla pitäisi olla oikeus liikkua ilman, että kukaan siihen sanoo mitään? Eikö sen pitäisi olla ihan normaali näky jos pyöreämpi ihminen vetää verkkarit jalkaan ja lähtee lenkille? Eihän sen pitäisi olla mikään ihmetyksen aihe? Eihän?

Kirje itselle!

Mitä haluaisin sanoa itselleni näin vuoden viimeisenä päivänä? Mitä haluaisin oppia kuluneesta ja mitä odotan tai toivon tulevalta?

Haluaisin ensimmäiseksi kiittää itseäni, kehoani ja mieltäni. Kaiken kipuilun ja tuskailun keskellä olen pystynyt tekemään pienen ihmeen tämän vuoden aikana. Saimme pienen perheemme täydelliseksi, viisihenkisenä jatkamme ensi vuoteen, odottaen innolla kaikkea.

Haluaisin käskeä itseni nauttimaan... olemaan huolettomampi ja entistäkin iloisempi.

Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, että elämä on juuri nyt! Ei kannata odottaa jotain, vaan elää hetkessä. Nauttia pienistä asioista, niistä ihan arkisista ja tehdä jokaisesta päivästä juhlaa.

Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, kuinka hyvin voin kun teen asioita silkasta halusta. Asioita jotka tuovat nautintoa elämääni. Minun ei ole pakko tehdä mitään, on paljon mukavampi ajatella asiat niin, että saan tehdä.

Konkreettisesti haluaisin voida paremmin. Olen miettinyt paljon milloin olen voinut hyvin... toki myönnän, että hoikempana oli mukavaa, mutta en koskaan varsinaisesti ollut tyytyväinen itseeni. Olenkin yrittänyt iskostaa itselleni, että jos joskus vielä näytän siltä, kuin hoikimmillani, niin olen tyytyväinen! Loppupeleissä se ei kuitenkaan tehnyt minusta sen onnellisempaa... toki hyvinvointi ja asioiden tekemisen helppous toi hyvää mieltä... mutta oma pää ei ollut mukana, vaikka luulin sen silloin olevan. En todellisuudessa nähnyt yhtään miltä näytin, vasta nyt jälkikäteen olen hämmästellyt asiaa. Onko se sitten tosissaan niin, että itselleen tulee sokeaksi ja nälkä kasvaa syödessä niin kovasti että todellisuus hieman hämärtyy. Ja onko se niin, että se "lihavan tytön syndrooma" pysyy ajatuksissa vaikkei enää niin iso olisikaa?

Tähän naiseen en ollut tyytyväinen...

Mutta siis se ajatus onnellisuudesta... olin onnellinen silloin kun löysin seesteisyyden. Rauhan asioiden tekemiseen, ja tietynlaisen tasapainon asioiden välillä. Toki uusi ihminen on horjuttanut tätä tasapainoa ja se on täysin normaalia. Tuolloin tasapainon aikana tein asioita joista nautin... söin oikeasti hyvin... kävin salilla, mutta samaan aikaan nautin myös joogasta suunnattomasti... nautin metsän rauhasta... olin oppinut tietyn tasapainon ajatuksieni kanssa enkä soimannut itseäni kaikesta... olin oppinut vaatimaan itseltäni vähän vähemmän kuin täydellisyyden.

Olen huomannut tämän kuluneen loppuvuoden aikana jollain tapaa setvivän ajatuksiani ja kaipaavani uutta starttia... tavaran paljous ympäriltä on pitänyt karsia (ja tässä ollaan edelleen vaiheessa), keskeneräisiä asioita on pitänyt saattaa loppuun, television ainainen katselu on alkanut ahdistamaan ja tilalle on tullut pitkästä aikaa musiikki... olen alkanut todenteolla kaivata joogaa (E saatat arvata mihin tämä siis johtaa <3)... ja terveellistä ruokaa... ja naurua ja itkua... ihania ystäviä ympärille... kokemuksia ja uuden opettelua... vanhojen mielenkiinnon kohteiden uudelleen sytyttämistä...

Samalla huomaan kerääväni rohkeutta tehdä asiat oman pääni mukaan, ajattelematta muiden mielipiteitä... siinä jos missä minulla onkin petrattavaa. Ajattelen muiden ajattelevan, että minun tulisi elää niin ja näin ja noin... ehkei ketään edes kiinnosta miten minä elän, mutta jostain sisältä kumpuaa tarve miellyttää muita... tai kyllä minä tiedostan mistä se johtuu, en vain tähän sitä halua jakaa, mutta senkin kanssa olen alkanut työstää ajatuksia.

Kiitos äidille kirjasta, sillä aloitetaan uusi vuosi.

Onko vuosi 2016 siis tehty hyvistä hetkistä, mielen rauhoittamisesta, uusien asioiden kokeilusta ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta... toivottavasti ainakin.

Hyvää Uuttavuotta kullanmuruset! <3

2015

Joulu meni jo ja pikkuhiljaa aletaan kääntämään katseita kohti uutta vuotta. Meidän perheen kulunut vuosi on ollut melkoinen, uusi perheenjäsen on laittanut monen monta asiaa uuteen uskoon ja tärkeysjärjestystä on täytynyt miettiä kerran jos toisenkin. Nyt reilu 3 kuukautta vanha paketti on alkanut löytämään rytmiä ja muukin perhe on alkanut tottumaan hänen läsnäoloonsa. Lisäksi parin viimeisen yön unet on vauvalla olleet entisestään paremmat ja ensimmäinen nukkumispätkä venähtänyt yli kuuteen tuntiin ja seuraavakin herätys tapahtuu tästä noin kolmen tunnin päästä. Me mieheni kanssa tosin ollaan sairasteltu joten oma nukkuminen on ollut mitä on, mutta onneksi tämän lisäksi vauva ei ole valvottanut tunnin tai parin välein. Vuosi kaiken kaikkiaan on ollut käsittämätön ja toisaalta myös hyvin hämmentävä.

                      

Mun oma käsitys äitiydestäni on kokenut uusia ulottuvuuksia ja jotenkin koen olevani enemmän sinut kolmen lapsen äitinä kuin kahden lapsen äitinä olin. Tämä kolmas lapsi taisi siis olla se, mitä elämäämme kaipasin vaikken sitä oikeastaan edes itse täysin huomannut. Välillä elo tuntuu helpommalta ja välillä on päiviä kun ei tunne riittävänsä tai ehtivänsä mihinkään. Juuri tänään lyötiin mieheni kanssa lukkoon muutamia asioita mitä ensi vuodelta haluamme ja mihin lähdetään tähtäämään, niin perheenä kuin yksilöinäkin.

Äiti, jolla ei ole itsensä suhteen minkäänlaista filtteriä!

                                  

Olen jotenkin todella väsynyt kaikkeen fitness ja fatness-touhuun. En siis siihen, että ihmiset haluavat voida hyvin ja terveinä, liikkua ja syödä terveellisesti... Vaan siihen, että kaikkien tulisi tehdä näin ja näin NÄYTTÄÄKSEEN tietyltä. Väsynyt siihen, että jo tikissä olevat valittavat olevansa lihavia tai että vain yksi ja ainoa tapa sopii kaikille. Olen itse ajautunut taas siihen pisteeseen etten voi itseni kanssa kovin hyvin mutten silti jaksa soimata itseäni kaikesta kaiken aikaa. En jaksa ryhtyä tiukalle dieetille, jotta laihtuisin mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti... En jaksa enkä ehdi käydä kymmentä kertaa viikossa salilla vaan käyn siellä just sen verran kun ehdin ja hyvältä tuntuu. Haluan tehdä asiat tuloksellisesti, pitkäjänteisesti ja omaa oloani kuunnellen. Haluan voida hyvin, tehdä asoita joista nautin ja jotka tuovat mun elämään iloa! Haluan syödä hyvää ja terveellistä ruokaa, mikä sopii juuri minulle ja todennäköisesti toisinaan myös herkutella ihan vaikka sillä suklaalla. Haluan tehdä valintoja joista nautin ja jos se tarkoittaa tiukan salitreenin sijasta mieltä hyväilevää joogaa niin olkoon näin. 

Olen vihdoin ja viimein alkanut pikkuhiljaa tajuamaan sen, että haluan voida myös mielellisesti hyvin. Haluan nähdä ja kokea, haluan nauraa vedet silmissä rakkaiden ystävien kanssa ja ennenkaikkea haluan olla läsnä perheelleni. Toki haluan myös voida fyysisesti hyvin, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon vuosia jäljellä tehdä edellä mainittuja asioita. Kaikkia asioita ei voi määrittää ulkoisen olomuodon tai kilojen mukaan. Tai jos voisi niin toivoisin olevani täyttä kultaa. 

Näiden ajatusten siivittämänä jatkan tämän vuoden viimeisiä päiviä askel hieman kevyempänä ja kohti vuoden 2016 haasteita. Olen myös harkinnut blogilleni uutta nimeä sekä aihepiirin laajennusta... Vielä en osaa varmuudella sanoa kummastakaan sen enempää. 

Kun äiti itsensä kadotti...

Mietin TODELLA pitkään julkaisenko tätä kirjoitusta ollenkaan, asia on mulle kipeä ja tiedän kuinka vahvoja mielipiteitä kyseisen asian tiimoilla pyörii. Haluan kuitenkin olla rehellinen ja kertoa jos jokin mieltäni painaa, se kun vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin. Mietin myös kuuluuko tämä asia tänne mun blogiin ollenkaan, mutta taas palasin tuohon kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Mun ajatukset on olleet viime aikoina aika sekavat. Pakko myöntää, että kolmas lapsi on pistänyt koko tän maman ihan sekasin. Olen ollut äiti jo kohta 9 vuotta mutta vasta tämän kolmannen kohdalla tunnun hurahtaneen äitiyteen. Ensimmäinen lapsi muutti toki kaiken, mutta se joku babyblues/vauvamasennus vei osan mun huomiosta. Toisen kohdalla meinasin taas lipsahtaa sinne bluesin maailmaan, mutta itse lapsen hoito meni jo rutiinilla. Nyt edellisestä vauva-arjesta oli jo 5vuotta... Itsellä ikää viisi vuotta enemmän... varmemmat mielipiteet... viimeinen lapsi... ja tahto tehdä KAIKKI oikein. Tavallaan paikata kaikki aiemmin tehdyt "virheet".

Jo raskausaikana kaikki ei mennyt kuten olin etukäteen ajatellut, mutta sain kaiken aikaa hoettua itselleni, että sitten kun vauva syntyy paikkaan kaiken. Olen täysin hurahtanut vauvaan, hän on ihana ja lumoava. En haluaisi luopua hänestä edes hetkeksi... hetkikin erossa tekee kipeää. Tunti poissa vauvan luota on tuskaa, vaikka mun poissaolot tällä hetkellä rajoittuu noin kolmeen-neljään tuntiin viikossa, jotka käytän itseni huoltamiseen liikkuen. Nämä ovat siis fustra, tanssitunti ja lenkki/balance/sh'bamiin tms. Olen aina aiemmin sanonut, että äiti on paras äiti kun pitää myös itsestään huolen ja nyt olen unohtanut sen itse!

Viimeisen muutaman viikon aikana olen joutunut toteamaan ettei tässäkään kohtaa kaikki mene kuten olisin halunnut. Vauva-arki on ihanaa ja nautin tuosta pötkylästä aivan suunnattomasti... Ainoa asia mikä tässä arjessa stressaa on imetys. Se on stressannut mua jokaisen lapsen kohdalla, mutta nyt entistä enemmän. Minä en ole se äiti, joka olisi täysin sinut imettäessään vauvaa missä tahansa, se on minulle niin intiimi hetki, vaikka kyseessä on täysin luonnollinen asia. Kunnioitan niitä äitejä, jotka ovat asian kanssa täysin sinut ja kunnioitan niitä äitejä, jotka täysimettävät puoleen vuoteen asti. Itse en ole siinä syystä tai toisesta kertaakaan onnistunut.

Tämän kolmannen kohdalla asiat on nyt niin, että monen asian summana (joita tähän sen enempää avaamatta) osittaisimetyksellä mennään. Koska näin en stressaa asiasta ollenkaan. Alkuun oli kamalaa, se hetki kun ajattelin epäonnistuneeni tälläkin kertaa ja tunsin syyllisyyttä etten pystynyt tätäkään äitiyden mittaa täyttämään. Satuin vielä lukemaan eräältä palstalta ettei kannattaisi tehdä lapsia ollenkaan jos ei pysty heitä edes imettämään (kommentti ei ollut minulle, satuin vaan lukemaan tällästä ketjua)... ja stressaantuneen äiti-ihmisen kyynelkanavat oli auki.

Kunnes tajusin ettei äitiys ole suorittamista.. ja saattoi joku mulle takoa järkeäkin päähän.  Kuten monessa muussakin asiassa ajauduin tässäkin suorittamaan. Kun lopetin suorittamisen ja stressaamisen alkoi koko muukin arki rullaamaan paremmin.

Miksi kirjoitan tästä täällä? Siksi, että on erityisen tärkeää muistaa mikä vaikutus meidän omalla mielellä on. Olen viimeisessä reilussa viikossa palautunut synnytyksestä enemmän kuin aiempien 10 viikon aikana yhteensä. Kroppa on alkanut ottamaan treeniä vastaan, selkä on alkanut parantua, näen itsessäni muutakin kuin kilot, liikunta kaiken kaikkiaan on alkanut tuntua kivalta, uni on parantunut... ja sitä kautta olen alkanut tuntemaan itseni myös jaksavammaksi äidiksi. Äidiksi joka on iloinen ja jaksaa tehdä lasten kanssa asioita, aiemman 8-12 tuntia päivässä imettävän väsyneen ja kiukkuisen äidin sijasta.

Tiedän kuinka hyvää äidinmaito on vauvalle, ja olen käynyt tämän asian kanssa päässäni valtavan taistelun, joten en halua vastaanottaa saarnoja päätöksestäni. Haluaisin, että kaikkien valintoja kunnioitetaan, koska jokaisella on varmasti omat taustat joiden mukaan päätöksiä tehdään. Ja äitiyden (kuten minkään muunkaan) ei mielestäni muutenkaan pitäisi olla mikään taistelutanner, missä on vain ja ainoastaan yksi oikea tapa toimia. Ainoa asia mistä mun mielessä jokaisen ihmisen pitäisi pitää huoli, on oma jaksaminen ja se, että pystyy näkemään elämässä enemmän positiivisia asioita. Uskon vahvasti, että tätä kautta ne lähimmät ihmisetkin voivat paremmin.

It´s all about me!

Maanantai, harmaata...

Tai sitten voi aloittaa aamun vaikka pinkillä juomalla! Tällä hetkellä mulla on kokeilussa Biosteelin tuotteet, mitkä on "pikkusen" parempia ja pikkusen puhtaampia tuotesisällöltään kun useat muut treeni/palautusjuomat. Mulla on tällä hetkellä kokeilussa ennen treeniä ja treenin aikana juotava lisä. Mie tosin olen ottanut tästä itselleni aamunherättäjän... kivasti buustaa aineenvaihdunnan käyntiin ja antaa energiaa päivään. Ja just tällästähän mie tällä hetkellä tarvitsen enemmän kun mitään. Kaiken lisäksi tuote on hyvinkin luonnonmukainen ja makeutettu stevialla. Tätä mainosta ei ole maksettu, mut suosittelen siltikin kokeilemaan. Suomasta tätä tuotetta saa yhdestä paikasta, ja jos alkoi kiinnostamaan niin laitelkaa mulle viestiä niin saatte yhteystietoja! :D

#drinkthepink

Noh, mutta kuten jo edellä sanoin niin energiaa tää ihminen tällä hetkellä tarvis enemmän kun mitään. Olen alkanut järjestelemään ajatuksiani ja olemistani niin, että ehtisin oikeasti kiinnittää huomiota myös itseeni! Keskenmeno ja sairastelut on tosissaan saanut mun mielen ihan pohjamutiin ja vieläkin musta tuntuu et yleiskunto on aivan kateissa. Toki uskon siihen, että ihminen on kaiken kaikkiaan kokonaisuus ja, että huono psyykkinen olotila voi vaikuttaa myös fyysiseen olotilaan ja päinvastoin. Jotenkin vain tuntuu, että vaikka tahtoisin kuinka ajatella positiivisesti ja kaivaa sen mielettömän draivin kaikkea kohtaan, niin en saa sitä tehtyä. Mulla on kaiken aikaa sellainen olo etten enää keksi keinoja miten saada asiat rullaamaan oikealla tavalla. Tuntuu, että olen hieman heittänyt hanskat tiskiin, vaikka just sitä mun ei nyt kuuluisi tehdä.

Perjantaina ostin itselleni uuden vihkon, minkä avulla päätin alkaa pistämään omaa ajatustani ja ajatteluani kuntoon. Sinne kerään kaikkia positiivisia asioita, sellaisi minulle tärkeitä ja minua määrittäviä asioita. Se on vihko mun omia ajatuksia varten, ja samalla tutkimusmatka mun omaan itseeni. Siihen samaan vihkoon kertyy mietelauseita, oman itsensä tutkimista sekä positiivisuus/kiitollisuus-päiväkirja. Vielä en tiedä mitä kaikkea vihko tulee pitämään sisällään, mutta pääasiallisesti sen tarkoitus on jäsentää mun ajatuksia, parantaa mun oloa ja ihan vaan kuunnella.

Pyrin tällä kaikella siihen, että jaksaisin paremmin, voisin hyvin ja löytäisin asioista taas niitä positiivisia puolia. En osaa sanoa kestääkö positiivisuuden löytäminen ja oman itseni tutkiskelu päivän, viikon vai loppuelämän, kun eihän sitä etukäteen tiedä. Elämästä ei koskaan tiedä, mutta sen tiedän että haluaisin voida paremmin ja jaksaa enemmän. Haluaisin tehdä asioita ja nauttia niistä. Pienin askelin eteenpäin, sellaista valtavaa loikkaa odottaen! :)

Mukavaa alkanutta viikkoa ihmiset! Yrittäkää jaksaa hymyillä harmaudesta huolimatta!

Ihan huomaamatta!

Taas on sunnuntai. Viikko taputeltu päätökseen ja akut ladattu seuraavaa varten. Kulunut viikko vierähti aivan yhtä huomaamatta, kuin edeltäjänsä ja ensi viikolla alkaa jo lokakuu. En oikein osaa edes kertoa mihin tämä syksy tässä on vierähtänyt.

Samalla tavalla, aivan huomaamattani tulin liikkuneeksi tällä kuluneella viikolla noin 5 ja puoli tuntia. Ihan asiaa sen kummempia ajattelematta. Tuli tehtyä 50minuuttinen salitreeni, bodybalance, tanssitunti, huolto-tunti, tunnin zumba sekä äsken jorattu bodyjam. Kaikkien jälkeen tunsin suurta kiitollisuutta siitä, kuinka kivasti mun keho toimiikaan. Se ei todellakaan ole aina toiminut näin hyvin. Ja tänään ihan huomaamattani tajusin liikkuneeni noinkin paljon vaikken asiaan ollut sen enemmin kiinnittänyt huomiota. 

BodyBalance

Tanssitunnin jälkeen kävellen kotiin

Zumban jälkeen

Näiden lisäksi ihan huomaamattamme käytiin eilen metsässä! Mieli rauhottui, lapset kirmasivat pitkin metsää ja purkivat energiaansa sekä oppivat tunnistamaan muutaman sienen. Löydettiin paljon hienoja kärpässieniä sekä n.15litraa kangassieniä, mitä sitten lauantai-iltana ryöppäiltiin. Lisäksi mies keräili kehnäsieniä omiin herkkuihinsa. Näiden lisäksi tämän viikonlopun saldona oli melkein viisi kiloa omenasosetta pakkaseen. (Ja lauantaina meidän suunnalla oli lapsilla vielä koulupäiväkin, missä oltiin koko perheen voimin)

Näin syksyn tullen olen taas ihan huomaamattani myös löytänyt sisäisn mummoni ja villasukkia on pukannut oikein ahkeralla tahdilla.

Ja kuten otsikkokin kertoi... ihan huomaamattani olen alkanut löytää sitä tasapainoa ja rauhaa tähän meidän ja mun elämänään. Pikkuhiljaa ja rauhassa ollaan edetty ja paljon on vielä matkaa, mutta hitaasti ja varmasti mennään. Huomaan itsekin nauttivani tällä hetkellä asioista ja elämisestä, vaikka toki toiset päivät ovat parempia kuin toiset!

Feeling good!

Viime viikonloppuna karkasimme miehen kanssa Flamingoon viettämään aikaa aikuisten kesken. Kävimme syömässä hyvin, lilluimme altaissa ja saunoimme erilaisissa saunoissa, nukuimme liian pehmoisessa sängyssä ja söimme valtavat aamiaiset, mitkä joku muu oli laittanut. Rentouduimme täysin ja nautimme hiljaisuudesta! Rakastetaan lapsiamme ylitse kaiken, mutta joskus hiljaisuus ja rauha vain tekevät hyvää. 

Kun olimme viikonlopun rentoutuneet palasimme takaisin arkeen ja omalla kohdallani se tarkoitti Kick Off-viikkoa! Kiireisiä hetkiä töissä, mutta niin antoisa viikko. LesMillseissä starttasi uudet ohjelmat ja kävin itsekin kuluneen viikon aikana muutaman uuden ohjelman testaamassa. BodyJamin StraightUpHipHop-osio iski suoraan sydämeen, vaikka huomasin monesti tunnin aikana hokevani itselleni mielessä "ootko siä oikeesti harrastanu joskus hiphopia?!?" StraightUpHouse-osio ei kolissut ihan niin kovasti tajuntaan, mutta riittävästi kuitenkin. <3

Sh´bam puolestaan oli todella hyvä. Tykkäsin sen vaihtelusta ja siitä et sieltä löyty muutama "klassikko"biisi! Ihan huippu tunti ja ohjelma sen suhteen, että jos tahdot unohtaa sen, että harrastat sillä hetkellä liikuntaa. Hiki, kalorien kulutus ja kunnon kohotus on vaan lisämausteita siihen hyvään fiilikseen ja mukavaan meininkiin. Kolmas tunti minkä testasin oli BodyBalance, ohjelma oli jälleen kerran IHANA! Hieman edeltäjäänsä rauhallisempi, tai ainakin sellainen tunne mulle tuli. Kaiken kaikkiaan balance ei pettänyt tälläkään kertaa!

Niin ja kerkesin mie viikolla pyörähtämään Helsingissä koulutuksessakin. Ja käymään ihan salillakin... ;)

Niin ja torstaina oli 1,5vuoden tauon jälkeen ensimmäinen tanssitunti! Tiedättekö kun astelin siihen taloon missä tunnit pidetään niin huomasin tosissani kuinka paljon olin sitä kaikkea ikävöinytkään! Jo se talon ja salin fiilis toi mulle paremman mielen, puhumattakaan siitä kuinka ihana olikaan olla tanssitunnilla! Ahh, ihana oma rakas ja kaivattu harrastus!

Oon yrittänyt tässä syyskuun aikana löytää elämääni sellaista mukavaa tasapainoa. Tässä maailmassa on NIIN paljon asioita mitä tahtoisin tehdä, nähdä ja kokea. Oon yrittänyt tasapainottaa koko elämää ja keskittyä sellaisiin asioihin, mistä todella pidän. Oon yrittänyt harrastaa just niitä juttuja mitä haluan. Ja samalla oon yrittänyt etsiä sellaista kultaista keskitietä, missä ehtisin tehdä näitä kaikkia asioita. Ei ole ihan helppoa, mutta pikkuhiljaa pienet asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Syksy ja talvi tuo tullessaan muutamia isompia juttuja normaaliin arkeen, joten haluan löytää hyvän tasapainon kaikkeen. Kiireeltä ei tulla tänäkään syksynä ja talvena säästymään, mutta toisaalta en minä sitä haluakkaan. SE mitä haluan tänä syksynä ja talvena tehdä eri tavoin kuin edeltävinä vuosina on rauhoittuminen. Haluan nauttia asioista ja kaikesta mitä teen. Halua antaa itselleni luvan vain olla, jos tunnen sen ansaitsevani. Ja haluan sallia itselleni kaiken kiireen ja menon keskellä rauhoittumisen ja hiljaisuuden hetkiä. Haluan voida hyvin ja tuntea kuinka "Life is good"!

Mukavaa viikkoa kaikille! Koettakaa nauttia arjen pienistä iloista ja hyvistä hetkistä!

Hyvinvointia ja hyvää oloa!

Tänään on seitsemästoista sokeriton päivä... mun kohdallahan tää tarkoittaa sitä, että syön kyllä hedelmiä jne. mutta olen jättänyt pullat, kakut, suklaat, jäätelöt jne jne. väliin viimeiset 17 päivää. Pääsääntöisesti siis sellaisen turhan ja näkyvän sokerin. Viimeiset viikot on mennyt yllättävän helposti, siihen nähden miten olin itseni taas koukuttanut kyseiseen aineeseen. Toki myönnän, että tietyt tilanteet tai hetket on välillä haastavia ja ajatukset harhailee suklaan perään, mutta lujana tässä nyt ollaan. Ja pyrin kaiken aikaa ajattelemaan asian niin, että enemmän teen hallaa itselleni silloin kun syön sokeria ja voin huonosti. Noh, tiedänhän minä itseni etten halua kieltää itseltäni loppuelämän ajaksi mitään, joten jossain kohtaa tämä sokerittomuuskin taasen katkeaa, mutta yritän jälleen tämän kautta löytää sen terveellisemmän olon, jolloin minä itse päätän milloin haluan jotain makeaa eikä niin, että se himo päättää haluta sitä jokaikinen päivä. Ymmärrättekö pointtini?

Olin viime viikonloppuna Espoossa kurssilla. Trainer4You:n tiloissa istuttiin luennoilla ja kouluttauduttiin sitten hyvinvointivalmentajaksi. Mukava ja hyödyllinen koulutus, on kivempi nyt ajatella, että osaan jonkun pienen raapaisun liikunnastakin ihan oikeasti. En minä mikään traineri ole, eikä minun tarvitsekkaan, mutta ehkä tietoisuus tietyistä asioita helpottaa ja tekee minusta itsevarmemman. Esimerkkinä: vaikka olen itseoppineesti tiennyt periaatteessa miten ja miksi jollain sykealueella liikutaan niin nyt tiedän sen varmasti eikä minun tarvitse miettiä, että silloin kerran kun luin että asia voisi olla näin niin... ;) Ja jos ei muuta niin kaikki tälläinen tietoisuuden lisääntyminen auttaa ainakin omassa elämässä ja omassa liikunnassa. 

Tarjotut eväät jäi syömättä...

Muuten viikko onkin sujunut aika normaaleissa merkeissä. Palasin pitkästä aikaa eilen bodybalancen maailmaan ja huomasin kaivanneeni sitä kovin! Niin kroppa kuin mielikin oli ihanan seesteinen tunnin jälkeen ja vielä tänäänkin syvällä kropassa tuntuu lempeä lihaskipu. Syvät lihakset eivät sittenkään olleet täysin surkastuneet, eihän niissä muuten voisi tuntemuksia olla. ;)

Olen kaiken kaikkiaan elämääni tällä hetkellä aika tyytyväinen. Pyrin viemään tiettyjä mielen sisäisiä lukkoja hitaasti eteenpäin ja huomaan eteneväni, en kovalla vauhdilla, mutta riittävän hyvin.. Juuri sillä tahdilla mikä näyttää sopivan minulle, niin, että pystyn nauttimaan samalla omasta etenemisestäni ilman, että saan minkäänlaisia paniikkikohtauksia. Olen myös huomannut lempeyttä itseäni kohtaan. Vaikka tiedän kerryttäneeni kesän aikana vararengasta niin olen sinut sen asian ja itseni kanssa. Hyvinvointiini ei tällä hetkellä liity laihduttaminen millään tavalla. Jos kilot ajan myötä tippuvat, tippuvat ne elämänmuutosten myötä eikä minkään dietin tai kuurin vuoksi... ne tippuvat siksi, että nautin asioista mitä teen ja haluan voida kaikin puolin hyvin. 

Siksihän täällä ollaan, vain kerran ja uskon ettei sitä kertaa kannata haaskata ainaiseen murehtimiseen vaan pyrkiä nauttimaan pienistä asioista, kukin omalla tavallansa.