Tauon jälkeen...

Tahaton ja tahallinen tauko. Tilaa mun ajatuksille ilman mitään pakkoa kirjoittaa. Ajatusten selvittelyä ja aikaa muihin juttuihin. Sitä kaipasin ja sitä sain, nyt olen kuitenkin alkanut taas kaipaamaan tänne kirjoittamista joten tässä sitä ollaan. Jälleen ja edelleen rehellisenä ja totuudenmukaisena minuna.

Olen viime aikoina joutunut työstämään ajatuksiani ja kokonaisvaltaista näkökantaa asioihin. Olen joutunut priorisoimaan ja myöntämään oman vajavaisuuteni. Olen joutunut myöntymään monessakin asiassa ja yritän opetella olemaan lempeämpi itseäni ja elämääni kohtaan. Mun on ollut myös pakko myöntää häpeä... Se häpeä mitä koen ulkoisesta olemuksestani. Vauva on jo yli puolivuotias, joten enää en voi väittää olevani vasta synnyttänyt, mutta kilot sen kun on ja pysyy.

Häpeän lihavuuttani, mutta nyt mun on ollut pakko rauhoittua senkin ajatuksen kanssa. Lihavuus... Niin, miksihän ylipäänsä sellainen perkele on maailmaan luotu!? Faktahan on se, että kun syöt vähemmän kuin kulutat laihdut, sitä ei käy kieltäminen. Ihminen on kuitenkin fyysis-psyykkinen kokonaisuus ja uskon vahvasti siihen, että toisinaan stressi, univaikeudet, elämäntilanne yms. pistää kapuloita rattaisiin. Sen lisäksi maailmassa on muutamakin sairaus joiden myötä ihminen ei pysty täysin kontrolloimaan omaa painoaan.

Näiden lisäksi maailmasta löytyy sellaisia lääkkeitä, jotka kerryttää nesteitä ja turvottaa. Tästä mulla on viime kuukausien ajalta omakohtaista kokemusta. En ala täällä tai muuallakaan selittelemään sen enempää mitä ja miksi joudun syömään, mutta totuutta ei käy kieltäminen. Välillä olen täysin pirteä ja jaksan tehdä, mennä ja tulla... Ja toisinaan on päiviä, jolloin mun olo on sellainen, että kunhan pakollisista arjen hommista selviän niin hyvä! Näinä päivinä päiväunet ja sellainen kevyt usva leijuu pään päällä kaiken aikaa. Tästä syystä pidemmän päälle tehtäviä suunnitelmia en tällä hetkellä pysty tekemään. Arjessa on nyt kaksi asiaa, jotka lasten lisäksi jaksottavat mun viikkoja; torstaiset tanssitunnit sekä uutena keskiviikon yinjooga. Muu on jätetty vähemmälle ja eteenpäin katsotaan välillä vain muutama minuutti kerrallaan. Ja kyllä, nestettä ja turvotusta kaikkien lihottujen kilojen päälle on myös kertynyt.

Mun on ollut pakko hidastaa ja keskittyä vain tähän hetkeen ja siihen, että jossain kohtaa täällä voitaisiin paremmin. Pyrin löytämään kaunista keskitietä ja opetella kunnioittamaan omaa kehoani. Viimeksi kun tiputin painoani sen liki 30kiloa kuvittelin tehneeni sen hyvällä fiiliksellä ja itseäni rakastaen ja niin varmasti silloin teinkin. Nyt kuitenkin lihottuani ne kaikki takaisin jouduinkin tähän tilanteeseen missä nyt olen, olen alkanut taas vihaamaan itseäni ja olemustani. Koska totuus kuitenkin on tällä hetkellä se mikä on, minun on pakko opetella lempeyttä itseäni kohtaan ja alkaa pikkuhiljaa tässä ihan kohta 33 vuoden iässä totutella rakastamaan itseäni myös sisältä. Minun on aika hyväksyä kokoni ja opetella rakastamaan minua minuna eikä määritellä itseäni kilojeni mukaan. En usko pystyväni elämään onnellista loppuelämä jos häpeän itseäni kaiken aikaa ja lyön itse itseäni alaspäin vain siksi, että olen lihonut ja omasta mielestäni pettänyt niin itseni kuin kaikki muutkin.

Kaikkea tätä on ollut vaikea myöntää ja vielä vaikeampi sitä on työstää, mutta ilmeisesti tämä jäärä tarvitsi pysähtymisen oppiakseen jotain tärkeää tästä ihmisen elämästä. Näillä voimilla mennään ja kirjoitukset tulevat putoilemaan tästä eteenpäin täysin omien voimien mukaan. Ja mitään hurjaa jumppa-jumppaa tuskin tulee lähiaikoina kirjoiteltua, mutta ehkä jotain kuitenkin... Ainakin tuosta joogasta ja suunnitelmissa olevasta lenkkeilystä.

Ja hei, nythän on jo huhkituu! <3 <3 <3

10.1.2016

Sunnuntai-ilta!

Olen viimeiset neljä kuukautta kokenut häpeää... epäonnistumisestani raskausaikana.... Minä jonka pitäisi tietää ravinnosta ja olla toiminnallani esimerkki repsahdin täysin... raskaana (kuvittelin) olin vielä söpösti noh, raskaana! Sen jälkeen vain lihava! Olen kierinyt itsesyytöksissä siitä, että miten siinä niin pääsi käymään ja koen edelleen häpeileväni itseäni tämtän takia. En voi sanoa, että omalla esimerkilläni edistäisin kenenkään muun terveyttä tai hyvinvointia, mutta voin rehellisesti sanoa, että tiedän mistä lihavuudessa ja laihduttamisessa sekä elämäntaparemontissa puhutaan. Tiedän mitä mun olisi pitänyt tehdä toisin ettei tähän olisi ajauduttu... Mutta turha sitä on kai katsoa taaksepäin enää.

Nyt katse kohti tulevaisuutta ja hyvää palautetta itselle antamaan! Yhdeksän päivää herkutonta ja SE vaikein eli ensimmäinen kokonainen viikonloppu takana ja SELÄTETTY!  Sen lisäksi olo kurkussa on mennyt muutamassa päivässä huimasti parempaan, joten ensi viikolla on sitten sitä treeniäkin luvassa!

Hyvää uutta viikkoa toivottelee suihkunraikas peukuttelija! <3

P.S. Käykäähän kaikki tykkäämässä mun blogista myös FaceBookissa, niin pysytte ajantasalla päivityksistä! ;)

8.1.2016

Salakavalasti ja kaikessa hiljaisuudessa tammikuun toinen päivä aloitettu ryhtiliike on edennyt ensimmäisen viikon lopulle. Ryhtiliikkeen piti koskea myös liikkumista, mutta jouluna alkanut kurkkutauti pitää edelleen sen verran otteessa ettei olla sen kummemmin liikkumaan uskaltauduttu. Mutta ruokiin se on vaikuttanut.

Puuroa... on se...

Usko pois, on se puuro sielläkin jossain...

Herkuttomuutta on siis meneillään tänään seitsemäs päivä... käsittää siis sokerilliset jutut, pullat, karkit, kakut, jäätelöt jne jne. sekä sitten sen suolasemman puolen ja esim. roskaruuan. Herkuttomuuskin voi olla laaja käsite ja olen sallinut itselleni makean hammasta kolotellessa hunajan teen seassa... ehkä tämä herkuttomuus tällä kertaa tarkoittaa yksinkertaistamista ja ylimääräisen puputtamisen pois jättämistä.

Valehtelisin jos sanoisin ettei mitään vaikeuksia ole viikon sisällä ollut. Mielitekoja on jokaista sorttia! Väsymystä on ollut ilmoilla ja sellaista väsymystä minkä olisin aiemmin taltuttanut vaikka suklaalla - eli verensokerin piikillä ja nopealla laskulla, jonka jälkeen tilanne olisi taas sama, väsynyt. Viikon aikana on ollut havaittavissa jo kropassa puhdistumista ja vettä kuluu taas kiitettävä määrä. Myös kasviksia olen tietoisesti pyrkinyt lisäämään annoksiini entistä enemmän.

Pellava-kanaa ja uunipunajuuria fetalla

Ruoka on tällä hetkellä rehellistä kotiruokaa, sellaista mitä koko perhe voi syödä (paitsi tietysti maitodietillä oleva juniori) ja itse tehtyä. Olen myös halunnut laajentaa meidän ruokarepertuaaria, koska jotenkin tuntuu, että viikosta toiseen pyöritellään samoja ruokia ja niihin alkaa toisinaan kyllästyä. Olenkin tekemässä teille jossain kohtaa alkuvuotta uusien reseptien kokeiluja, joita sitten raportoin tänne teille. Tähän idean ja vähän haasteenkin sain Milkalta. Jos teidän takataskusta löytyy jokin terveellinen, suht nopea ja hyvä arkiruokaresepti niin jaa se ihmeessä mullekin, niin laitetaan kokeiluun.

Yhtenä iltana kun oikein teki mieli jotain hyvää kaivoin mielestäni paksun pölyn peitosta banaanipannareiden ohjeen. Siis sen mihin tulee banaania ja kananmunaa... ja pyöräytin iltapalaksi moiset herkut! Päälle viime kesänä itse kerättyjä mansikoita ja kaupasta ostettuja suomalaisia mustikoita (koska syksyllä musta ei ollut ISON vatsan kanssa enää metsään ja sekös harmittaa) sekä hunajalla hieman makeutettua turkkilaista jugurttia. Pannarit/letut paistoin kookosöljyssä. Olin ihan oikeasti unohtanut miten HYVIÄ nuo on!!!

Samalla kuin huomaamatta ruokarytmi on parantunut ja näläntunne pysyy kivemmin poissa, kun kerran syö säännöllisesti. Ja kummasti se oma mielikin on taas ihan erilailla mukana tässä hommassa... kun kerran on alkuun päästy niin kyllähän tästä eteenpäinkin mennään. En tehnyt tästä asiasta etukäteen minään postausta, koska halusin ihan omassa päässäni testata onko musta enää tälläiseen kurinalaisuuteen ja jostain se tahto on taas kaivettu esiin. Vielä kun pääsen kunnolla treenien makuun ja saan tän laiskan moodin pois päältä niin hyvä tästä tulee.

Ja mullahan on koko loppuelämä aikaa elää terveellisesti ja nauttia kaikesta! Mikäs tässä olisi kiire, vasta 3,5kuukautisen vauvan kanssa?

Kirje itselle!

Mitä haluaisin sanoa itselleni näin vuoden viimeisenä päivänä? Mitä haluaisin oppia kuluneesta ja mitä odotan tai toivon tulevalta?

Haluaisin ensimmäiseksi kiittää itseäni, kehoani ja mieltäni. Kaiken kipuilun ja tuskailun keskellä olen pystynyt tekemään pienen ihmeen tämän vuoden aikana. Saimme pienen perheemme täydelliseksi, viisihenkisenä jatkamme ensi vuoteen, odottaen innolla kaikkea.

Haluaisin käskeä itseni nauttimaan... olemaan huolettomampi ja entistäkin iloisempi.

Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, että elämä on juuri nyt! Ei kannata odottaa jotain, vaan elää hetkessä. Nauttia pienistä asioista, niistä ihan arkisista ja tehdä jokaisesta päivästä juhlaa.

Haluaisin muistuttaa itseäni siitä, kuinka hyvin voin kun teen asioita silkasta halusta. Asioita jotka tuovat nautintoa elämääni. Minun ei ole pakko tehdä mitään, on paljon mukavampi ajatella asiat niin, että saan tehdä.

Konkreettisesti haluaisin voida paremmin. Olen miettinyt paljon milloin olen voinut hyvin... toki myönnän, että hoikempana oli mukavaa, mutta en koskaan varsinaisesti ollut tyytyväinen itseeni. Olenkin yrittänyt iskostaa itselleni, että jos joskus vielä näytän siltä, kuin hoikimmillani, niin olen tyytyväinen! Loppupeleissä se ei kuitenkaan tehnyt minusta sen onnellisempaa... toki hyvinvointi ja asioiden tekemisen helppous toi hyvää mieltä... mutta oma pää ei ollut mukana, vaikka luulin sen silloin olevan. En todellisuudessa nähnyt yhtään miltä näytin, vasta nyt jälkikäteen olen hämmästellyt asiaa. Onko se sitten tosissaan niin, että itselleen tulee sokeaksi ja nälkä kasvaa syödessä niin kovasti että todellisuus hieman hämärtyy. Ja onko se niin, että se "lihavan tytön syndrooma" pysyy ajatuksissa vaikkei enää niin iso olisikaa?

Tähän naiseen en ollut tyytyväinen...

Mutta siis se ajatus onnellisuudesta... olin onnellinen silloin kun löysin seesteisyyden. Rauhan asioiden tekemiseen, ja tietynlaisen tasapainon asioiden välillä. Toki uusi ihminen on horjuttanut tätä tasapainoa ja se on täysin normaalia. Tuolloin tasapainon aikana tein asioita joista nautin... söin oikeasti hyvin... kävin salilla, mutta samaan aikaan nautin myös joogasta suunnattomasti... nautin metsän rauhasta... olin oppinut tietyn tasapainon ajatuksieni kanssa enkä soimannut itseäni kaikesta... olin oppinut vaatimaan itseltäni vähän vähemmän kuin täydellisyyden.

Olen huomannut tämän kuluneen loppuvuoden aikana jollain tapaa setvivän ajatuksiani ja kaipaavani uutta starttia... tavaran paljous ympäriltä on pitänyt karsia (ja tässä ollaan edelleen vaiheessa), keskeneräisiä asioita on pitänyt saattaa loppuun, television ainainen katselu on alkanut ahdistamaan ja tilalle on tullut pitkästä aikaa musiikki... olen alkanut todenteolla kaivata joogaa (E saatat arvata mihin tämä siis johtaa <3)... ja terveellistä ruokaa... ja naurua ja itkua... ihania ystäviä ympärille... kokemuksia ja uuden opettelua... vanhojen mielenkiinnon kohteiden uudelleen sytyttämistä...

Samalla huomaan kerääväni rohkeutta tehdä asiat oman pääni mukaan, ajattelematta muiden mielipiteitä... siinä jos missä minulla onkin petrattavaa. Ajattelen muiden ajattelevan, että minun tulisi elää niin ja näin ja noin... ehkei ketään edes kiinnosta miten minä elän, mutta jostain sisältä kumpuaa tarve miellyttää muita... tai kyllä minä tiedostan mistä se johtuu, en vain tähän sitä halua jakaa, mutta senkin kanssa olen alkanut työstää ajatuksia.

Kiitos äidille kirjasta, sillä aloitetaan uusi vuosi.

Onko vuosi 2016 siis tehty hyvistä hetkistä, mielen rauhoittamisesta, uusien asioiden kokeilusta ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta... toivottavasti ainakin.

Hyvää Uuttavuotta kullanmuruset! <3

2015

Joulu meni jo ja pikkuhiljaa aletaan kääntämään katseita kohti uutta vuotta. Meidän perheen kulunut vuosi on ollut melkoinen, uusi perheenjäsen on laittanut monen monta asiaa uuteen uskoon ja tärkeysjärjestystä on täytynyt miettiä kerran jos toisenkin. Nyt reilu 3 kuukautta vanha paketti on alkanut löytämään rytmiä ja muukin perhe on alkanut tottumaan hänen läsnäoloonsa. Lisäksi parin viimeisen yön unet on vauvalla olleet entisestään paremmat ja ensimmäinen nukkumispätkä venähtänyt yli kuuteen tuntiin ja seuraavakin herätys tapahtuu tästä noin kolmen tunnin päästä. Me mieheni kanssa tosin ollaan sairasteltu joten oma nukkuminen on ollut mitä on, mutta onneksi tämän lisäksi vauva ei ole valvottanut tunnin tai parin välein. Vuosi kaiken kaikkiaan on ollut käsittämätön ja toisaalta myös hyvin hämmentävä.

                      

Mun oma käsitys äitiydestäni on kokenut uusia ulottuvuuksia ja jotenkin koen olevani enemmän sinut kolmen lapsen äitinä kuin kahden lapsen äitinä olin. Tämä kolmas lapsi taisi siis olla se, mitä elämäämme kaipasin vaikken sitä oikeastaan edes itse täysin huomannut. Välillä elo tuntuu helpommalta ja välillä on päiviä kun ei tunne riittävänsä tai ehtivänsä mihinkään. Juuri tänään lyötiin mieheni kanssa lukkoon muutamia asioita mitä ensi vuodelta haluamme ja mihin lähdetään tähtäämään, niin perheenä kuin yksilöinäkin.

Äiti, jolla ei ole itsensä suhteen minkäänlaista filtteriä!

                                  

Olen jotenkin todella väsynyt kaikkeen fitness ja fatness-touhuun. En siis siihen, että ihmiset haluavat voida hyvin ja terveinä, liikkua ja syödä terveellisesti... Vaan siihen, että kaikkien tulisi tehdä näin ja näin NÄYTTÄÄKSEEN tietyltä. Väsynyt siihen, että jo tikissä olevat valittavat olevansa lihavia tai että vain yksi ja ainoa tapa sopii kaikille. Olen itse ajautunut taas siihen pisteeseen etten voi itseni kanssa kovin hyvin mutten silti jaksa soimata itseäni kaikesta kaiken aikaa. En jaksa ryhtyä tiukalle dieetille, jotta laihtuisin mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti... En jaksa enkä ehdi käydä kymmentä kertaa viikossa salilla vaan käyn siellä just sen verran kun ehdin ja hyvältä tuntuu. Haluan tehdä asiat tuloksellisesti, pitkäjänteisesti ja omaa oloani kuunnellen. Haluan voida hyvin, tehdä asoita joista nautin ja jotka tuovat mun elämään iloa! Haluan syödä hyvää ja terveellistä ruokaa, mikä sopii juuri minulle ja todennäköisesti toisinaan myös herkutella ihan vaikka sillä suklaalla. Haluan tehdä valintoja joista nautin ja jos se tarkoittaa tiukan salitreenin sijasta mieltä hyväilevää joogaa niin olkoon näin. 

Olen vihdoin ja viimein alkanut pikkuhiljaa tajuamaan sen, että haluan voida myös mielellisesti hyvin. Haluan nähdä ja kokea, haluan nauraa vedet silmissä rakkaiden ystävien kanssa ja ennenkaikkea haluan olla läsnä perheelleni. Toki haluan myös voida fyysisesti hyvin, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon vuosia jäljellä tehdä edellä mainittuja asioita. Kaikkia asioita ei voi määrittää ulkoisen olomuodon tai kilojen mukaan. Tai jos voisi niin toivoisin olevani täyttä kultaa. 

Näiden ajatusten siivittämänä jatkan tämän vuoden viimeisiä päiviä askel hieman kevyempänä ja kohti vuoden 2016 haasteita. Olen myös harkinnut blogilleni uutta nimeä sekä aihepiirin laajennusta... Vielä en osaa varmuudella sanoa kummastakaan sen enempää. 

Valaana vauvakuplassa

Olen vajonnut jonkinlaiseen vauvakuplaan. Kolmas vauva on saanut mut hurahtamaan ihan täysin. Pieni on vaan niin täydellinen ja kiltti ja ihana ja söpö ja kultainen. Samaan aikaan hän on vaativa, ihan kuten vauvat ovatkin. Sehän kuuluu asiaan ja näin asiat nyt ovat. Silti äidin sydäntä välillä kivistää, kun en ehdi olla isompien lasten kanssa samalla tavalla kuin ennen. Vauva on vielä kaiken lisäksi nautiskelija ja suuri osa päivästä sujuu tissitellen ja tottakai tämä vaikuttaa aikaan isompien veljien kanssa. Kahdeksaan viikkoon en tunnu tehneen muuta kuin istuneen sohvalla vauva sylissä. Ihanat kahdeksan viikkoa vauvan kannalta enkä vaihtaisi sitä pois.

Samaan aikaan tosiaan ne isoveljet jää vähemmälle ajalle ja tuntuu, että haluaisin antaa heille kaiken ajan kun en ole vauvan kanssa. Ja samaan aikaan unohdan itseni täysin... tai en ehkä unohda, mutta jätän taka-alalle, koska juuri nyt ei vain ole aikaa itselle.

Samalla voin huonommin ja huonommin. Imetys laihduttaa... paitsi jos tosiaan istuu imettämässä aamusta iltaan ja syö samalla... Todellinen nälkäkin on kova, mutta mieliteotkin on järkyttäviä. Ja sohvalla tylsistyessä on aivan liian helppo antaa periksi. En siis todellakaan ole päässyt laihtumaan, en vahingossakaan.

Miten sitten sisäinen minäni? Voin tällä hetkellä melko huonosti... Olen taas alkanut vajoamaan sinne kamalaan vihan kuoppaan. En muista koska viimeksi olen pystynyt katsomaan itseäni peilistä niin, että olisin pitänyt näkemästäni. Tai muistan - silloin kun olin vielä jollakin tapaa kivasti raskaana, nyt ajattelen vain olevani läski. Huomaan pikkuhiljaa taas määrittävän itseäni kokoni ja ulkomuotoni mukaan. Huomaan jälleen vaipuvan siihen ajatukseen, että vihaan itseäni. Vaikka varsin hyvin tiedän, että tulosta tapahtuu vasta kun alan ajattelemaan myönteisesti.  Vasta kun kunnioitan itseäni ja vasta kun teen asioita siksi, että nautin niiden tekemisestä. Huomaan ajattelevani etten voi astua ulos kun näytän tältä ja olen näin iso. Huomaan ajattelevani etten voi lähteä liikkumaan, koska olen näin valtavan kokoinen. Ja samalla huomaan ajattelevani, että eihän minulla ole varaa asiasta valittaa, ihan itse olen tämän itselleni aiheuttanut.

Odotan vain sitä hetkeä, että löydän taas peilistä sen yhden positiivisen asian ja saan ponnahdettua ylöspäin. Odotan, että huominen jälkitarkastus antaa minulle täyden liikuntavapauden ja saan kerättyä itseni häpeästä ja pääsen liikkeelle muutenkin kuin lenkille vähän kuin salaa kaikilta. Odotan, että mieliteot katoavat ja saan itseäni niskasta kiinni... ihan todenteolla! Odotan sitä hetkeä kun endorfiinit vie mua eteenpäin. Mutta kaikista eniten odotan ja toivon sitä seesteisyyttä itseni kanssa. Sitä, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, enkä arvota ihmisyyttäni painoni kautta.

Äitiys

Tänään aamulla se taas iski, äitiyden vastuu. Olen ollut äiti pian jo yhdeksän vuotta, mutta nyt uuden ihmisen vallatessa omaa aluetta osana meidän perhettä olen taas havahtunut äitiyden ihmeelliseen maailmaan. Vauva tarvitsee minua äitinä taas aivan eri tavalla kuin isommat lapset. Ei enempää tai vähempää, mutta täysin erilaista läsnäoloa.

Äitiys ei ole jokaisella hetkellä täydellisen ihanaa. Olen kahden edellisen vauvan kanssa kärsinyt jonkin tasoisesta babybluesista,  ensimmäisen kanssa syvemmästä kuin toisen kanssa. Tuppaan olemaan suorittaja ja huomaan ajautuvani helposti suorittamaan myös äitiyttä.  Vuosien myötä olen tietoisesti pyrkinyt tästä eroon, mutta nyt suorittaminen nostaa toisinaan päätään. Nyt kun tilanne on taas muuttunut ja tunnen itseni välillä täysin riittämättömäksi.

Meillä nukutaan hyvin, vauva herää noin kaksi kertaa yössä. Siksi tuntuukin pahalta sanoa olevansa väsynyt. Toki valvoin raskauden viimeiset yli 2 kuukautta, mutta tiedän, että pääsemme vauvan kanssa niinsanotusti helpolla. Väsymys kuitenkin on läsnä... se tekee minusta vielä enemmän suorittajan. Se tekee minusta vielä enemmän aikaansaamattoman mistä soimaan itseäni. Väsymys sumentaa ajatukset ja tuo mielialaa alas. Myös lisäkilot ahdistavat ja huomaan taas ajattelevani etten kehtaa lähteä ovesta ulos tämän näköisenä... ei saisi valittaa, kun on ihan itse itsensä syönyt tähän kuntoon ja siitä syystä häpeänkin itseäni.

Niin, ei saisi valittaa... äitiys on ihanaa. Meistä jokainen tekee sen tavallaan... Yksi täysimettää, toinen antaa lapselle pullon - yksi käyttää kantoliinaa, toinen vaunuja - yksi tarvitsee tukijoukkoja, toinen pärjää yksin - yksi hankkii kaiken uutena, toinen kahlaa kirpputorit - yksi on väsyneempi, toinen porskuttaa vähemmillä unilla... Silti jokainen äiti on lapselleen paras mahdollinen ja kaikille ulkopuolisille arvostelun kohde. Mielestäni ei ole yhtä tapaa olla hyvä äiti, on vain yksi oikea tapa olla juuri sinun lapsellesi hyvä äiti ja se on jokaisen oma tapa.

Tänään aamulla olisin halunnut nukkua, vauva halusi toisin. Huomaamattani kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun haaveilin unesta ja tunsin jälleen riittämättömyyttä äitinä. Kävin vessassa pesemässä kasvoni ja kuuntelin kun pieni lapsi töhötti sängylläni. Palasin vuoteeseen ja huomasin vauvan katselevan pallovaloja ja juttelevan itsekseen. Hän käänsi katseensa minuun ja pienillä viisailla silmillään, paljon viisaammilla kuin mihin omani ikinä riittävät, näki varmasti ajatuksiini asti. Nostin hänet rinnalle, siinä paljaat ihot vasten toisiaan jatkoimme juttelua, vauva kietoutui iholleni samoin kun on kietoutunut sydämeeni. Hän viesti minulle "Äiti, yhdessä. Yhdessä me tässä kasvetaan." Ja niin minä olin taas täydellinen.

P.S. Vauva sai sunnuntaina nimekseen Vertti Onni Anders <3

Treeni-ikävä

Raskausviikkoja tänään tasan 34 eli kuusi viikkoa laskettuun aikaan. Kuten olette edellisistä jutuistani lukeneet niin tämä raskaus ei ole mennyt liikkumisen osalta kuten olisin toivonut. Olen siis joutunut olemaan liikkumatta ja kipujenkin takia liikunta ja ylipäänsä liikkuminen on ollut erityisen vaivalloista. Jos satunnaisia lyhyitä lenkkejä, venyttelyä ja rullailua ei oteta huomioon niin olen joutunut viimeisen lähes puoli vuotta ottamaan rauhallisesti.

Tänään neuvolassa vaaka näytti lähes 20kiloa enemmän painoa... ja ei, kaikki ei ole tullut vain siksi, että olisin joutunut lopettamaan sen liikkumisen, vaan ruokailuilla on suurempi merkitys. Myönnän sen, olen suistunut aivan raiteilta!

Kuva viime elokuulta, kun näin itseni liian isona...

Silti osa totuutta on tuo liikunnan puute, olen suistunut vanhoihin tottumuksiin, koska ei mulla oikein ole ollut muutakaan tekemistä. Ja kun on aikanaan tottunut siihen, että syö iloon, suruun, turhautumiseen, ikävään, tylsyyteen ja kaikkeen mahdolliseen, niin siihen on tälläisessä tilanteessa näköjään liiankin helppo luisua takaisin. Olin ajatellut olevani jo kyllin vahva mieleltäni, mutta ilmeisesti jossain syvällä sisällä asuu edelleen se tyttö, joka syö salaa ja häpeillen ja yrittää hallita tunteitaan tällä keinoin. Olin saanut liikunnan hyväksi osaksi elämääni, se missä ennen söin, "nykyisin" treenasin ja kun liikunta vietiin pois, en osannut ottaa tilalle muutakaan kuin syömisen.

Tätä olotilaa on ikävä! Kuva otettu 9.8.2014

Tällä hetkellä mulla on valtava ikävä treenaamista, ihan sen kaikissa muodoissa! Salille on ikävä, se voimakas tunne jalkatreenin jälkeen, kun just ja just pääsee rappuset ylös kotiin kolmanteen kerrokseen tai just ja just jaksat palautusjuoman nostaa huulille... sh´bam tai zumba, se hien määrä ja hymy kaiken aikaa korvissa... tiukka aerobinen, kun hiki vaan valuu ja valuu... tanssitunti, kun tajuat koreografian ja se vihdoin alkaa luonnistua... ne kaikki endorfiinit ja itsensä ylittäminen kerta toisensa jälkeen. Onneksi mulla toisaalta on kaikkea tätä ikävä, koska jos ei olisi niin palaisinko ikinä treenin pariin tämän raskauden jälkeen? Ehkä palaisin, mutta olisiko sinne näin kova hinku? Tuskin.

RV 34, kolmas lapsi tulossa...

Puhumattakaan siitä, mitä se liikunta tekee mun ajatuksille... kuinka paljon paremmaksi itseni tunnen ja kuinka paljon helpommin annan itselleni positiivista palautetta. Kuinka paljon rennompi olen mieleltänikin kun saan poisteltua höyryjä vaikka lenkillä...Se kokonaisvaltainen hyvä olo ja itsensä kunnioitus mikä liikunnasta tulee. Ja se ikävä olo NYT, kun näen itsessäni vain kaiken huonon, koska olen jälleen kerran suistunut tähän... Suistunut tai pakotettu... koska vielä seuraavat viikot mennään sillä tahdilla, että vauvalla on hyvät oltavat... Mutta josko sitä vaikka noita ruokailuja alkaisi suistamaan jo oikeille raiteilleen...

Viikot vierikää... eikä vain siksi etten malta odottaa näkeväni uutta tulokasta, vaan myös siksi, että saan itseni pala palalta, pikkuhiljaa takaisin.

Unelman tavoittelua.

Elän unelmaani ja silti tunnen tyytymättömyyttä. Mulla on paha tapa miettiä asiat etukäteen ja ajatella, että näin se kaikki menee. Olin ajatellut tästä raskausajasta aivan toisenlaisen kuin mikä todellisuus on ollut. Olin pukenut koko odotuksen ihanaan vaaleanpunaiseen kuplaan, missä nautin ja hehkun ja kaikki menee juuri niinkuin oppikirjoissa.

Olen joutunut olemaan paikallaan, olen voinut pahoin, olen lihonut kuin pikkuinen porsas, olen kipuillut ja olen ollut äärettömän väsynyt. Olen tuntenut olevani täysin eri ihminen kuin mitä minä normaalisti olen. Ja silti olen nauttinut tästä kolmannesta odotuksesta PALJON enemmän kuin aikaisemmista. Tunnen jotenkin olevani valmis tähän. Ensimmäisen raskauden aikana söin ainoastaan suklaapatukoita ja olin varma, että maailmankaikkeus tekee kaikkensa ettei raskauteni pääty siihen parhaaseen lopputulemaan. Toisen aikana pelkäsin joutuvani taas siihen babyblues-vaiheeseen ja jääväni taas jälleen kerran neljän seinän sisälle.

"All because two people fell in love"

Tämä kolmas on ollut mieleni puolesta täysin erilainen. Vaikka olen kipuillut ja näin kolme kuukautta ennen laskettua aikaa alan olemaan jo valmis vauvan tuloon (en siis todellakaan toivo hänen vielä saapuvan, mutta...), olen mieleltäni aivan kuin eri ihminen. Olen kaksi edellistä raskautta mennyt läpi yksin ja ei tämä kolmas paljoa eroa siinä mielessä aiemmista, mutta jollain tapaa en stressaa kaikesta, jolloin tuo juttukaverin puutoskaan ei ahdista niin paljoa. Vaikkei lähimmät ihmiset minua tunnistakkaan sanasta ujo, niin sitä kuitenkin olen. Olen isoissa ihmisjoukoissa epävarma, ellen tunne varmasti kaikkia. Mun on jotenkin vaikea puhua omista asioistani, koska kyseenalaistan aina sen kiinnostaako ketään loppupeleissä mun asiat. Sama siis pätee myös näissä raskausasioissa...

Toki tälläkin kertaa ahdistaa kertyneet kilot (en sentään ole syönyt niitä suklaalla) ja kadonnut kunto, mutta nautin silti olotilasta. Miksi kaikkien äitien tarvitsisi olla fitness-kunnossa tai miksi kaikkien äitien tarvitsisi olla viikko synnytyksen jälkeen samoissa vaatteissa kuin ennen raskautta. Etenkin jos liikkumattomuudelle tai muulle on oikeasti hyvä syy. Eikö kuitenkin tärkeämpää olisi, että fyysisesti kaikki on kunnossa ja lapsi vatsassa voi hyvin. Eikö kuitenkin olisi tärkeämpää, että äidin mieli olisi hyvä ja jaksava, eikä erinäiset asiat masentaisi tai ahdistaisi.

Olen mie vähän yrittänyt...

...ja olotilan sallimissa rajoissa liikkunut.

Olen myös kuullut monia kommentteja meidän nykyisestä "elämäntavasta"... se ei ehkä kata nykynormeja. Asumme kerrostalo-kolmiossa ja täällä meinaamme pysyä, kyllä viisi henkeä mahtuu tähän ainakin toistaiseksi aivan hyvin. Meidän tuning-härpäke-bemari on just sopivan kokoinen, että kolme lasta mahtuu takapenkille. Meillä ei ole mikroa, koska emme sitä tarvitse - tosin nyt harkitsen sitä vakavasti. Meillä ei ole kodinhoitohuonetta vaan pyykit pestään kylppärissä - tosin nyt olen alkanut kallistumaan ehkä kuivausrummun hankinnan kannalle. Noin siis ihan muutaman näkyvimmän asian mainitakseni. Meille on paljon tärkeämpää, että olemme itse onnellisia ja tyytyväisiä. Mutta ainahan se taitaa mennä niin, että perheiden valintoja, äitiyttä, isyyttä ja ylipäänsä vanhemmuutta on helppoa ja oikeutettua arvostella.

Olen jo etukäteen verhonnut syksyllä alkavan vauva-arjen tietynlaisen vaaleanpunaisen kuplan sisään, ja toivon näistä asioista edes osan totetuvan, silti hieman pelkään, ettei näin tule käymään. Loppuko ihmisen, etenkin äidin huoli tai pelko koskaan? Ei arki ole täydellistä, vaan se on elämää rosoineen kaikkineen. Ja tähän asiaan minun pitäisi vielä opetella, sillä äitiys on minulle tärkeintä mitä maailmassa on. Pysähtyä hetkiin ja nauttia niistä, mikään kun ei kestä ikuisesti, ei ainakaan ne hetket.

Kesäkunnossa?

Olisi ihana olla se odottava äiti, joka jaksaa touhuta ja mennä ja tulla... se nainen, joka hehkuu raskauden tuomaa iloa ja valoa ja voi hyvin.

Olisi se ihanaa, ainakin näin kun katsoo itsään eikä olo ole lähellekään tuota. Ette uskokkaan kuinka onnellinen ja iloinen olen tästä siunauksesta ja löydän itseni vähän väliä silittelemästä kasvanutta vatsaani, MUTTA...

Eihän tätä saisi varmaan sanoa ääneen, mutta olo ei ihan aina ainakaan ole mitä mahtavin. Mut pysäytti viime viikolla lääkäri, joka kirjoitteli sairaslomaa... ei pidä nukkua koko ajan ettei rytmi mene sekaisin, pitää hieman tehdä asioita, mutta pitää myös pystyä ottamaan rauhassa aina kun on tarvetta. Ja tarvettahan on ollut... Lepo on tullut tarpeeseen ja olen pyrkinyt tekemään sellaisia asioita, mitkä tuovat mulle positiivista energiaa ja rauhaa, kaiken olen tehnyt niin, että aina on mahdollisuus mennä hitaammin tai levätä jos on tarvis. Ehkä eniten oloon on vaikuttanut myös se, että olen yrittänyt olla stressaamatta mistään... nauttinyt olemisesta ja hetkistä. 

Olen myös ehtinyt paljon miettimään omaa kehonkuvaani ja ajatuksia päässä sinkoilee suuntaan jos toiseenkin. Paljon on taas ollut juttua kesäkunnosta ja viime hetken keinoista päästä eroon viimisistä kiloista, jotta olisi bikinikunnossa. Toisaalta nyt on myös ollut juttua siitä, että bikinikuntoon pääsee laittamalla bikinit päälle ja menemällä rannalle. Onko kaiken tämän fitness- ja hyvinvointi-buumin lisäksi tullut mukaan myös se itsensä hyväksyminen? Enkä tarkoita sitä etteikö olisi hyvä syödä tervellisesti ja liikkua säännöllisesti, mutta voisiko itseään kuitenkin rakastaa myös just sellaisena kuin on? 

Tästä samasta asiasta minä olen kirjoitellut jo aimminkin, mutta ainakin minun kohdalla se positiivinen ajattelu on vienyt paljon pidemmälle kuin mitä negatiivinen kehonkuva ikinä vei. Tottakai kaikilla on päiviä, jolloin mikään ei ole hyvin ja esim. vaatteet ei istu päälle ja VOI kumpa tietäisitte kuinka usein tällä hetkellä painin kasvavan vatsani kanssa pukeutumiskysymysten äärellä... mutta pääasiassa, mikä on se jokaisen ihanne? Miksi niiden reisilihasten täytyy näkyä ja miksi vatsan täytyy olla litteä? Tai toisaalta jos näin on niin miksi sitäkin pitää vähätellä??? "Nooh, onhan tässä nää jotkuu pallot läskin alla, mut pitäis olla kyllä vielä enemmän lihasta ja vähemmän rasvaa..." Ei ei ei! Mitä jos se kuitenkin olis: "en ehkä ole ihan siellä mihin haluaisin päästä, mutta kyllä olen edistynyt ja kyllä siinä ne lihakset jo näkyy."  

Minä tulen tänä kesänä olemaan just omassa rantakunnossani, rantapallona ja rehevänä sellaisena. Koska yritän rakastaa omaa vartaloani just sellaisena kuin se on, vaikka olotila ei aina olekkaan hehkein mahdollinen. Mun vartalo on tänä vuonna kovassa kokemuksessa ja huimassa muutoksessa, mutta se tekee tehtävänsä just niin hyvin kuin tällä hetkellä pystyy. Ja jokaisen vartalo on hieno ja mahtava, just sellaisena kun se on, omine kolhuineen ja kaikkineen. Suosittelen tällästä samanlaista ajattelutapaa aika monelle muullekin. 

#BetterMe2015

Kuten varmasti moni muukin, niin niin minäkin menin ja tein uuden vuoden lupauksia. Ihan peräti jopa 10kappaletta! Tiedän ettei pitäisi luvata mitään, mitä ei pysty pitämään, siksi en asettanutkaan itselleni kovin suuria paineita, lähinnä ajattelin olla parempi ja paremmin voiva minä.

1. Lupaan pitää itsestäni parempaa huolta.
2. Liikun 2-4kertaa viikossa.
3. Hoidan selkääni paremmin.
4. Yritän päästä laiskuudestani eroon.
5. Nautin hetkistä lasten kanssa.
6. Vähennän tietokoneella, telkkarin ääressä ja somessa viettämääni aikaa (tää tulee olemaan ehdottomasti vaikein kohta!)
7. Kokeilen uusia asioita.
8. Pyrin ajattelemaan positiivisesti.
9. Syön pääsääntöisesti oikein ja hyvin.
10. Säästän rahaa. (tässä kohtaa en oikein itsekään uskonut itseäni...;))

En ole lähteny mukaan tipattomaan tammikuuhun, enkä mihinkään muuhunkaan ehdottomaan juttuun. Tipaton ei yleensäkään ole mulle ongelma, mutten nyt siihenkään lähtenyt mukaan, koska olen sellanen, että otan viiniä silloin kun mieli tekee ja kuukausi-kaksi-kolmekin menee toisinaan ihan huoletta (ja huomaamatta) tipattomana. Tai sitten voi olla joskus ihan vaan niin, kuten nyt, että mun eteen kannettiin just lasi valkkaria, kun se avattiin keittiössä ruokaa varten. ;) Ainoa mihin oikeastaan olen lähtenyt mukaan oli facebookissa "toimiva" tipallinen tammikuu... se tosin tarkoittaa veden juontia. Sillä vaikka juon tälläkin hetkellä ihan kiitettävästi vettä niin en kuitenkaan riittävästi.

Herkuton tammikuukaan ei houkutellut mua totaalisella kieltäytymisellään tänä vuonaa. Mutta olen kuitenkin tietoisesti vähentänyt sokerin syöntiä ja herkuttelua muutenkin. Eilen perjantai-illan herkkuna toimi itse tehty ruis-spelttipohjainen pizza sekä tikkari. Ehkä tämän vuoden tammikuun teema onkin minulle sellainen "keskity kohtuuteen"-kuukausi. Ei tarvitse lähteä kieltäytymään oikeastaan mistään, mutta tehdä oikeita ja hyviä valintoja.

Selän ongelmiin olen taas havahtunut ihan tosissaan ja tottakai tälläinen pidempiaikainen lähestulkoon liikkumattomuus junttaa lihakset jumiin. Tänään sitten taas päätin vetreyttää selkääni foamrollerilla rullaillen ja siihen päälle venytellen. 

Sain kun sainkin selkää vetreytymään ja lihaksia lämpeämään, mutta eihän se mihinkään tässä juntturassa riitä. Mies ihanana laitteli veljelleen viestiä, että mites olis hieronta? Ja PT:n vastaus oli, että mites olis kevyt jumppa???

Ja joo, siitähän me sitten lähdettiin jumpalle... avaamaan paikkoja ja tehtiin me kevyt kuntopiirikin... tai kevyt ja kevyt, takaan että huomena kyllä tämä setti tuntuu, mutta toivottavasti paremmalla tavalla kun jumit tänään... :)

Ja mitä noihin muihin lupauksiin tulee... lähinnähän ne vain kertoo siitä, että olisi aika tarttua hetkiin ja elää niissä. Nauttia kaikesta mitä tekee ja antaa myös itselleen aikaa.

Mukavaa alkanutta vuotta 2015! Teittekö te uuden vuoden lupauksia?