torstai 6. elokuuta 2015

Raskaistakin raskain raskaus!

Viikkoja takana 33, edessä 7 siihen maagiseen laskettuun aikaan. Takana olevat viikot ovat hurahtaneet aivan mielettömällä vauhdilla, mutta edessä olevat viikot tuntuvat tuskaisen pitkiltä.

Kivut ja kolotukst eivät ole kadonneet mihinkään. Liitokst kipuilevat päivittäin, jos liikun vähänkään enemmän päivän aikana tunnen sen supistuksina, selkä vihoittelee kauttaaltaan. Päänsäryt vaivaavat toisinaan hurjasti. Yöt menevät miten menevät, tällä hetkellä jotenkuten sohvalla, puoli-istuvassa asennossa... omaan sänkyyn on turha yrittääkkään, kun siinä ei ole laitaa tukemassa.



En tunnista itseäni, en omaa oloani, enkä omaa kuvaani peilissä. Posket on levinneet, kaikki lihakset kadonneet ja tilalle on tullut valtava kasa rasvaa. En tunnista itsäni myöskään sisäisesti enää. Olen kaiken aikaa ärtynyt ja kiukkuinen. Olen jo muutamaan kertaan ajatellut, että nyt on pakko linnoittautua neljän seinän sisälle, kun en kehtaa liikkua ihmisten ilmoilla tämän kokoisena ja näköisenä. Ja toisaalta en hirveästi jaksakkaan liikkua missään. Vaikka totuus on se, että tällä hetkellä ehtisin ja haluaisin nähdä ihmisiä, niin jostain syystä se on vain minulle liian vaikeaa. Linnoittaudun kotiin, koska koskaan en tiedä mikä rasittaa kroppaa liikaa ja toisaalta koska koskaan en tiedä kehen voin törmätä ja ajattelen heti, että no niin olen epäonnistunut. Välillä hoen itselleni epäonnistuneeni tässä raskaudessakin, kun tämän nyt on mennyt näin "huonosti".

Samalla tiedostan, että honomminkin olisi voinut mennä. Saan pidettyä selän jotenkuten aisoissa, teen joka ilta n.20minuutin rullailun/venyttelyn... jos en tee sitä huomaan olossani ja toisaalta yhtenä iltana kun innostuin tekemään lisävenytyksiä n.40minuutin ajan niin en nukkunut seruraavana yönä juuri yhtään, koska jokaisen paikkaan kolotti aivan valtavasti. Ja kaiken kaikkiaan pystyn elämään ja olemaan niin että saan lapset hoidettua ja joitakin muitakin hommia tehtyä.



Yhtenä iltana repesin aivan totaalisesti... "ai mitkä raskaushormonit, minullako?!?" Itkin miehelleni aivan kaikkea - kaikki alkoi varmasti kivuista, kolotuksista ja levottomista jaloista, mutta pian mukaan tuli miljoona muutakin syytä; levottomuus, epävarmuus, oma sietokyky, ulkonäkö, yksinäisyys, pitkät tylsät päivät, esikoisen koulu, synnytys, miehen työt (mikä sinällänsä kuitenkin on aika hyvä juttu, jos multa normaalissa olotilassa sitä kysytään), mies vie autonkin joka päivä, en pääse liikkumaan mihinkään, syksy, vauvalla ei ole vaatteita eikä edes sänkyä, öisin on tylsää ja kamalaa valvoa, kaikki paikat on rempallaan, piti ehtiä sitä ja tätä ja tota ennen vauvan tuloa, kohta Vertti jo syntyy, mutta toisaalta siihen on kamalan pitkä aika... sitten tajusin, että valvotin työssä käyvää miestäni keskellä yötä omien ongelmieni kanssa ja sitäkin piti vähän itkeä ja kun hän sanoi ettei olisi mielummin missään muualla kuin mun vierellä sillä hetkellä niin sitähän sitten vasta pitikin itkeä... ja lopulta taisin itkeä vaan sitä, että ylipäänsä itkin. Sen jälkeen tosin nukuin melkein 5 tuntia putkeen, käymättä välissä edes vessassa...



Toisaalta niinä yön pimeinä tunteina yksin valvoessani ei tarvita kuin yksi potkaisu ja tajuan etten oikeastaan ole koskaan yksin. Minulla on tässä ja nyt kaikki mitä tarvitsen ja ihan kohta meidän perhe on täydellinen. Mitä se kaikki tuo tullessaan on vielä aivan täysin arvoitus meille, mutta rakkautta ainakin.



Silti... odotan, että saan kroppani itselleni. Saan kivut katoamaan pikkuhiljaa. Pääsen kiinni omaan itseeni. Ja ennenkaikkea pääsen treenaamaan. (Kunhan vauvahuuruiltani maltan)

Seuraavalla kerralla kirjoittelen ehkä jo jotain muuta kun voivottelua ja vauvajuttua... ;)

1 kommentti:

  1. Voi Tea, voimia viimeisille viikoille! -Niina

    VastaaPoista