"Tee tilaa"

Olen kirjoittanut tätä kyseistä blogia kohta neljä vuotta... neljä niin kovin antoisaa ja vaihderikasta! On ollut alamäkiä ja ylämäkiä, surua, murhetta, onnea, iloisuutta. Kaikkea mahdollista mitä ihmisen elämään kuuluukin. On ollut paljon annettavaa ja on ollut halu kirjoittaa.

Tämä blogi on minulle kuin kasvutarina, onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Rakastan sen jokaista puolta ja pidän sen avoimuudesta. Pidän kirjoittamisesta aivan valtavasti ja vaikken siinä kovin hyvä olekkaan toivon, että se olisi antanut edes yhdelle ihmiselle joskus voimaa, oppia, jaksamista tai edes vaikka hyvää mieltä (tai hyvät naurut jonkun kirjoitusvirheen myötä, jos ei muuta).

En ole valmis luopumaan rakkaasta lapsesta, en ihan kokonaan ainakaan vielä... mutta... olen tullut siihen pisteeseen, että minusta tuntuu kuin olisin pettänyt jokaisen lukijan sillä minulla ei tunnu olevan tällä hetkellä mitään annettavaa teille. Yritän räpiköidä itsekin täältä omien ajatusten suosta ylös ja pyrin ottamaan itseäni niskasta joka ikinen aamu. Kertaakaan en ole vielä täysin onnistunut, on tullut milloin mitäkin estettä tai tekosyytä. Olen ehkä päässyt kaksi askelta eteen ja ottanut taas yhden taakse... tai sitten olen ottanut pikkuisen askeleen eteen ja mennyt taas aimoharppauksen taakse.

Tämä blogi on ollut minulle paikka purkaa tunteita ja jakaa onnistumisia, tämä on tuonut aina hyvää mieltä ja olen kaiken aikaa pää sauhuten miettinyt mitä teille seuraavaksi jakaisin. Nyt on kuitenkin se hetki, kun tästä on tullut minulle pakko. Kirjoittaminen ahdistaa, sillä en voi kertoa suuria tapahtuneen, en voi kertoa miten olen onnistunut, tai sanoa, että kyllä se siitä. Voin vain sanoa, että tiedän, se ei ole aina niin helppoa. Voin vain sanoa, että olen kiitollinen jokaiselle tielleni tai blogiini osuneelle ja voin vain toivoa, että vielä jonain päivänä minulla on teille jotain annettavaa. Siihen asti, muistakaa nauttia elämästä.

"Usko, että toiveesi, unelmasi ja tavoitteesi ovat jo olemassa. Ne ovat totta. Sinun tulee vain tehdä tilaa, jotta ne mahtuvat elämääsi. Sinun tulee luopua vanhasta, jotta uusi voi tulla." -Jenny Belitz-Henriksson, Sisäinen voima 365 ajatusta parempaan arkeen.

230 days postpartum

En tiedä oletteko te huomanneet tälläistä ilmiötä, kuin "niin ja niin monta päivää/kuukautta synnytyksen jälkeen"? Sosiaalinen media on täynnänsä kuvia äideistä juuri synnyttäneinä ja sitten ajan X päästä uudelleen. Nykypäivänä tuntuu jotenkin siltä, että hyvä äitiyskin määritellään osittain sen mukaan kuinka nopeasti olet saanut itsesi kuntoon, tikkiin ja salille synnytyksen jälkeen. Ja ei, en taaskaan sano ettäkö olisi yhtään huono pitää itsestään huolta myös äitinä, on sitten vastasynnyttänyt tai kaksikymppisten äiti. Mun mielestä on vain todella, todella ikävää, että jopa hyvänä äitinä oleminen määritellään sen mukaan miten nopeasti saat kroppasi kuntoon ja vanhat farkut jalkaan.

Raskaus, synnytys ja siitä palautuminen on valtava koettelemus naisen vartalolle. Osalla kaikki sujuu helpommin ja osalla ei. Aika moni tuntuu sanovan, että ensimmäisen jälkeen kilot lähtee helpommin kuin viidennen jälkeen... Itse en osaa ottaa kantaa, koska viimeisen jälkeen en ole asialle tehnyt mitään. Olisihan ne kilot voineetkin kadota...

Otan kuitenkin kantaa siihen, ettei yksikään äiti ole huonompi tai parempi sen mukaan kuinka nopeasti vanhat vaatteet mahtuvat päälle vaan sen mukaan minkälainen äiti oikeasti on lapsilleen. Ja niitäkin versioita on aivan yhtä monta kuin äitejäkin on, eli aika pirun paljon!

Tämä liittyy myös minuun ja tiiviisti. Ensimmäisen lapsen jälkeen tein kaikkeni (siis aivan kaikkeni ja kaikista epäterveimmällä tavalla) tiputtaakseni raskauskilot, jotta mahtuisin unelmieni hääpukuun ja minähän mahduin. Toisen synnytyksen jälkeen aloin työstämään vartaloani maltillisemmin ja pyrin välttämään kaikkia mahdollisia sudenkuoppia etten palaisi mihinkään "kaksi kuukautta omenalla per päivä"-dieetteihin tai "syönpä tässä salaa pari levyä suklaata"-repsahduksiini. Kuvittelin olevani tyytyväinen ja onnellinen ja kuten olen ennenkin sanonut olinhan minä, mutta en silti ollut kunnolla työstänyt omaa pääni sisäistä minäkuvaa ja teinivuosista asti jatkunutta syömisen kontrollointiani.

Nyt kolmannen synnytyksen jälkeen olin ajatellut olevani suht hyvässä kuosissa siinä puolisen vuotta lapsen syntymän jälkeen. Toisin kävi, elämä vei ja viipelsi, tuli takapakkeja ja ikäviä asioita, joita työstetään jatkossa ja varmasti pitkään. Samalla kuitenkin työstän myös paljon muuta, istun aika ajoin juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä ja saan paljon työkaluja käytettäväksi erinäisiin pään sisällä liikkuviin asioihin. Tätä kautta olen myös alkanut todella todella hitaasti myöntämään omat vajavaisuuteni... mun on ollut pakko tunnustaa myös itselleni, että itseään on pakko oppia rakastamaan myös muiden kuin kilojen tai ruokien kontrolloinnin kautta. Pieniä paloja loksahtelee paikoilleen myös tällä saralla hyvin, hyvin hitaasti.

Jossain kohtaa huomasin arvottavani itseäni sen mukaan, että synnytyksestä kului kuukausi, kaksi kolme... ja siltikään minä en pienentynyt, en jaksanut, en pystynyt! Kolmen lapsen kanssa arjen pyörittäminen ei aina ole niin helppoa (vaikken vaihtaisi yhtään mitään tästä pois), se syö ja väsyttää... toisinaan olen maailman onnellisin sillä hetkellä kun Toni tulee töistä kotiin jakamaan tän kaiken mun kanssa ja sanoo mulle, että olen maailman kaunein vaikka näyttäisin pystyyn kuollelta harakalta.

Äiti ja vauva 230 päivää synnytyksen jälkeen!
Tänään!

Sitä se äitiys on, että ollaan just sopivia äitejä just omalle minälle ja just niille omille lapsille. Hyvän äitiyden ei kuuluisi olla kiinni siitä, kuinka monta kiloa kerrytit raskausaikana tai kuinka nopeasti sait "itsesi elämäsi kuntoon" lasten synnyttämisen jälkeen. Äitiyden kuuluu olla välittämistä, rakastamista, rajojen asettamista, halaamista, komentamista ja kaikkea mahdollista tätä jokaisen omalla parhaaksi katsomalla tavalla. Ja näihin asioihin ei lihavuus eikä laihuus vaikuta.

Maanantaisin!

Kuinka monella alkaa jokin kuuri aina maanantaisin tai sitten huomenna? Lukeudun näihin itsekin, vaikken varsinaisia pikaihmediettejä ole harrastanut enää pitkään aikaan, niin olen aloittanut elämäntaparemontin ties kuinka monta kertaa elämäni aikana. Aina maanantaina tai sitten seuraavana päivänä, vasta näiden herkkujen jälkeen...

Eilen illalla tapasin ystäviäni hyvä ruuan merkeissä ja toki puhetta tuli myös painonpudotuksesta, ihanne vartaloista, itsensä hyväksymisestä jne. Ja itse sanoin etten voi edes kuvitella aloittavani mitään remonttia tällä hetkellä... mun on nyt pakko keskittyä muihin juttuihin ja itseni muuten kuntoon saamiseen ennenkuin voin keskittyä paino-asiaan...

Aloin sitten illalla kotona miettimään tätä asiaa hieman enemmän... ja mitä enemmän mietin että MINUN EI TARVITSE, sitä parempi olo minulle tuli. Minun ei tarvitse miettiä asiaa, minun ei tarvitse aloittaa mitään huomenna tai ensi maanantaina, vaan voin olla miettimättä koko asiaa. Ehkä tämän kautta lähtee käyntiin jokin isompi ratas, mikä johtaa moneen pienempään muutokseen. Pienistä muutoksista syntyy helposti isompi virta.

Mutta nyt minun ei TARVITSE tai minun ei PIDÄ mitään... vaan minä SAAN ja VOIN!

Tauon jälkeen...

Tahaton ja tahallinen tauko. Tilaa mun ajatuksille ilman mitään pakkoa kirjoittaa. Ajatusten selvittelyä ja aikaa muihin juttuihin. Sitä kaipasin ja sitä sain, nyt olen kuitenkin alkanut taas kaipaamaan tänne kirjoittamista joten tässä sitä ollaan. Jälleen ja edelleen rehellisenä ja totuudenmukaisena minuna.

Olen viime aikoina joutunut työstämään ajatuksiani ja kokonaisvaltaista näkökantaa asioihin. Olen joutunut priorisoimaan ja myöntämään oman vajavaisuuteni. Olen joutunut myöntymään monessakin asiassa ja yritän opetella olemaan lempeämpi itseäni ja elämääni kohtaan. Mun on ollut myös pakko myöntää häpeä... Se häpeä mitä koen ulkoisesta olemuksestani. Vauva on jo yli puolivuotias, joten enää en voi väittää olevani vasta synnyttänyt, mutta kilot sen kun on ja pysyy.

Häpeän lihavuuttani, mutta nyt mun on ollut pakko rauhoittua senkin ajatuksen kanssa. Lihavuus... Niin, miksihän ylipäänsä sellainen perkele on maailmaan luotu!? Faktahan on se, että kun syöt vähemmän kuin kulutat laihdut, sitä ei käy kieltäminen. Ihminen on kuitenkin fyysis-psyykkinen kokonaisuus ja uskon vahvasti siihen, että toisinaan stressi, univaikeudet, elämäntilanne yms. pistää kapuloita rattaisiin. Sen lisäksi maailmassa on muutamakin sairaus joiden myötä ihminen ei pysty täysin kontrolloimaan omaa painoaan.

Näiden lisäksi maailmasta löytyy sellaisia lääkkeitä, jotka kerryttää nesteitä ja turvottaa. Tästä mulla on viime kuukausien ajalta omakohtaista kokemusta. En ala täällä tai muuallakaan selittelemään sen enempää mitä ja miksi joudun syömään, mutta totuutta ei käy kieltäminen. Välillä olen täysin pirteä ja jaksan tehdä, mennä ja tulla... Ja toisinaan on päiviä, jolloin mun olo on sellainen, että kunhan pakollisista arjen hommista selviän niin hyvä! Näinä päivinä päiväunet ja sellainen kevyt usva leijuu pään päällä kaiken aikaa. Tästä syystä pidemmän päälle tehtäviä suunnitelmia en tällä hetkellä pysty tekemään. Arjessa on nyt kaksi asiaa, jotka lasten lisäksi jaksottavat mun viikkoja; torstaiset tanssitunnit sekä uutena keskiviikon yinjooga. Muu on jätetty vähemmälle ja eteenpäin katsotaan välillä vain muutama minuutti kerrallaan. Ja kyllä, nestettä ja turvotusta kaikkien lihottujen kilojen päälle on myös kertynyt.

Mun on ollut pakko hidastaa ja keskittyä vain tähän hetkeen ja siihen, että jossain kohtaa täällä voitaisiin paremmin. Pyrin löytämään kaunista keskitietä ja opetella kunnioittamaan omaa kehoani. Viimeksi kun tiputin painoani sen liki 30kiloa kuvittelin tehneeni sen hyvällä fiiliksellä ja itseäni rakastaen ja niin varmasti silloin teinkin. Nyt kuitenkin lihottuani ne kaikki takaisin jouduinkin tähän tilanteeseen missä nyt olen, olen alkanut taas vihaamaan itseäni ja olemustani. Koska totuus kuitenkin on tällä hetkellä se mikä on, minun on pakko opetella lempeyttä itseäni kohtaan ja alkaa pikkuhiljaa tässä ihan kohta 33 vuoden iässä totutella rakastamaan itseäni myös sisältä. Minun on aika hyväksyä kokoni ja opetella rakastamaan minua minuna eikä määritellä itseäni kilojeni mukaan. En usko pystyväni elämään onnellista loppuelämä jos häpeän itseäni kaiken aikaa ja lyön itse itseäni alaspäin vain siksi, että olen lihonut ja omasta mielestäni pettänyt niin itseni kuin kaikki muutkin.

Kaikkea tätä on ollut vaikea myöntää ja vielä vaikeampi sitä on työstää, mutta ilmeisesti tämä jäärä tarvitsi pysähtymisen oppiakseen jotain tärkeää tästä ihmisen elämästä. Näillä voimilla mennään ja kirjoitukset tulevat putoilemaan tästä eteenpäin täysin omien voimien mukaan. Ja mitään hurjaa jumppa-jumppaa tuskin tulee lähiaikoina kirjoiteltua, mutta ehkä jotain kuitenkin... Ainakin tuosta joogasta ja suunnitelmissa olevasta lenkkeilystä.

Ja hei, nythän on jo huhkituu! <3 <3 <3

Tärkeintä on ihminen!

Seuraan instagramissa Joannaa, joka on mun mielestä uskomattoman kaunis nainen. Hän oli linkannut tällä viikolla, että Ylen kanavalla esitettävässä Kioski-ohjelmassa on puhetta lihavuudesta, ja jaksossa myös Joanna oli mukana. Tallensin puolen tunnin jakson ja katsoin sen eilen... ja se sai mut taas jälleen kerran miettimään lihavuutta, niin yleisesti ottaen kuin myös mun omalta henkilökohtaiselta kannalta.

Lihavuushan on yksi meidän tämän hetken kansantaudeistamme, lihavia tai ylipainoisia ihmisiä näkee päivittäin, mutta ajatteleeko kukaan koskaan sen tarkemmin lihavaksi nimitetyn ihmisen ajatuksia tai tuntemuksia. Sitä kuinka yksi pieni lause tai sana voi muuttaa ihmisen omakuvaa ihan totaalisesti, sitä kuinka syvälle se sattuu. Tai sitä kuinka paljon ylipainoisen mieltä painaa omat kilot tai se ettei kyseessä aina olekkaan vain sormia napsuttamalla onnistuva laihdutus, vaan kyseessä voi olla jo pitkään jatkunut ajattelumalli... oma ajatus itsestä lihavana, epäonnistujana, ihmisenä joka määritellään vain ulkoisen olemuksen mukaan. Kaikki ei aina näy päälle päin ja vaikka kuinka haluaisit laihtua ei sinun oma pääsi anna sen tapahtua, tai se voi ainakin olla este sille. Toisaalta eihän kaikki ylipainoiset halua laihtua, he hyväksyvät itsensä juuri sellaisina kuin ovat ja varmasti haluavat muidenkin heidät hyväksyvän.

Helposti unohdetaan ihmisen tunteet ja ajatukset lihavuuden takana... periaatteessa on helppo laihduttaa, sen kun syö vähemmän kuin kuluttaa, mutta miten on oman minäkuvan tai kehonkuvan laita? Jos olet ollut koko ikäsi tai vaikka edes osan siitä lihava et välttämättä näe itseäsi minään muuna kuin liian painavana vaikka olisit minkä kokoinen tahansa. Ulkopuolisen on helppo unohtaa se häpeä, tottumukset, viha ja epävarmuus, unohtaa se, että lihavuus istuu syvemmällä sisimmässä, kuin vain päällimmäisenä läskinä. Ei ole välttämättä niin helppo lähteä salille tai vaihtaa ruokailutottumuksia useiden vuosien tottumuksien jälkeen. Joskus matkassa on myös epävarmuus, pelko siitä ettei sovikkaan normiin ja saa kuulla asiasta. Väitän ettei monelle hoikalle ruokavalion muuttaminen totaalisesti roskaruokaan sujuisi niin helposti, tai toisaalta paljon urheilevan ei ole helppo jättää liikuntaa lopullisesti tuosta vaan. Nämä asiat istuvat syvemmässä, tavoissa, tottumuksissa, meidän omassa päässämme.

Monesti nämä ajatukset on istutettu omaan ajatukseen jonkun ulkopuolisen sanomisen takia. Yksi pienikin sana voi tosiaan muuttaa paljon ja satuttaa syvältä. Se sana voi kaikua vielä monien vuosien päästä mielessä ja siihen saattaa nivoutua monet häpeän tunteet ja ajtukset siitä ettei kelpaa sellaisena kuin on. Ja jokainenhan meistä haluaisia tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Ei meistä kukaan halua tulla määritetyksi ainoastaan ulkoisen muodon vuoksi, vaan ihmisenä... omien tekojen, sanojen, saavutuksien ja kaiken muun kautta!

Minä olen ihan samanlainen! Välillä kaipaan hirveästi touhua ympärilleni. Ihmisiä joiden seurassa voin olla oma itseni. Paljon puuhaa, uusia kokemuksia ja uusia asioita... Puolueettomia ihmisiä, jotka ei arvota mua ulkoisen olemuksen mukaan vaan sen oikean iloisen ja elämänhaluisen minäni mukaan. Välillä mulla taas on sellainen olo, että voi kun kaikki vain unohtaisivat mut. Voi kun saisin vain ihan rauhassa maata kotona kaikilta katseilta piilossa - piilossa maailmalta, paikassa missä mua ei satuteta, katsota kieroon ja missä saan olla juuri se itseni joka olen.

Olisiko minun helpompi liikkua ulkomaailmassa jos ihmiset olisivat hieman suopeampia ja tässä maailmassa saisi olla oma itsensä?

10.1.2016

Sunnuntai-ilta!

Olen viimeiset neljä kuukautta kokenut häpeää... epäonnistumisestani raskausaikana.... Minä jonka pitäisi tietää ravinnosta ja olla toiminnallani esimerkki repsahdin täysin... raskaana (kuvittelin) olin vielä söpösti noh, raskaana! Sen jälkeen vain lihava! Olen kierinyt itsesyytöksissä siitä, että miten siinä niin pääsi käymään ja koen edelleen häpeileväni itseäni tämtän takia. En voi sanoa, että omalla esimerkilläni edistäisin kenenkään muun terveyttä tai hyvinvointia, mutta voin rehellisesti sanoa, että tiedän mistä lihavuudessa ja laihduttamisessa sekä elämäntaparemontissa puhutaan. Tiedän mitä mun olisi pitänyt tehdä toisin ettei tähän olisi ajauduttu... Mutta turha sitä on kai katsoa taaksepäin enää.

Nyt katse kohti tulevaisuutta ja hyvää palautetta itselle antamaan! Yhdeksän päivää herkutonta ja SE vaikein eli ensimmäinen kokonainen viikonloppu takana ja SELÄTETTY!  Sen lisäksi olo kurkussa on mennyt muutamassa päivässä huimasti parempaan, joten ensi viikolla on sitten sitä treeniäkin luvassa!

Hyvää uutta viikkoa toivottelee suihkunraikas peukuttelija! <3

P.S. Käykäähän kaikki tykkäämässä mun blogista myös FaceBookissa, niin pysytte ajantasalla päivityksistä! ;)

Kun äiti itsensä kadotti...

Mietin TODELLA pitkään julkaisenko tätä kirjoitusta ollenkaan, asia on mulle kipeä ja tiedän kuinka vahvoja mielipiteitä kyseisen asian tiimoilla pyörii. Haluan kuitenkin olla rehellinen ja kertoa jos jokin mieltäni painaa, se kun vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiin. Mietin myös kuuluuko tämä asia tänne mun blogiin ollenkaan, mutta taas palasin tuohon kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Mun ajatukset on olleet viime aikoina aika sekavat. Pakko myöntää, että kolmas lapsi on pistänyt koko tän maman ihan sekasin. Olen ollut äiti jo kohta 9 vuotta mutta vasta tämän kolmannen kohdalla tunnun hurahtaneen äitiyteen. Ensimmäinen lapsi muutti toki kaiken, mutta se joku babyblues/vauvamasennus vei osan mun huomiosta. Toisen kohdalla meinasin taas lipsahtaa sinne bluesin maailmaan, mutta itse lapsen hoito meni jo rutiinilla. Nyt edellisestä vauva-arjesta oli jo 5vuotta... Itsellä ikää viisi vuotta enemmän... varmemmat mielipiteet... viimeinen lapsi... ja tahto tehdä KAIKKI oikein. Tavallaan paikata kaikki aiemmin tehdyt "virheet".

Jo raskausaikana kaikki ei mennyt kuten olin etukäteen ajatellut, mutta sain kaiken aikaa hoettua itselleni, että sitten kun vauva syntyy paikkaan kaiken. Olen täysin hurahtanut vauvaan, hän on ihana ja lumoava. En haluaisi luopua hänestä edes hetkeksi... hetkikin erossa tekee kipeää. Tunti poissa vauvan luota on tuskaa, vaikka mun poissaolot tällä hetkellä rajoittuu noin kolmeen-neljään tuntiin viikossa, jotka käytän itseni huoltamiseen liikkuen. Nämä ovat siis fustra, tanssitunti ja lenkki/balance/sh'bamiin tms. Olen aina aiemmin sanonut, että äiti on paras äiti kun pitää myös itsestään huolen ja nyt olen unohtanut sen itse!

Viimeisen muutaman viikon aikana olen joutunut toteamaan ettei tässäkään kohtaa kaikki mene kuten olisin halunnut. Vauva-arki on ihanaa ja nautin tuosta pötkylästä aivan suunnattomasti... Ainoa asia mikä tässä arjessa stressaa on imetys. Se on stressannut mua jokaisen lapsen kohdalla, mutta nyt entistä enemmän. Minä en ole se äiti, joka olisi täysin sinut imettäessään vauvaa missä tahansa, se on minulle niin intiimi hetki, vaikka kyseessä on täysin luonnollinen asia. Kunnioitan niitä äitejä, jotka ovat asian kanssa täysin sinut ja kunnioitan niitä äitejä, jotka täysimettävät puoleen vuoteen asti. Itse en ole siinä syystä tai toisesta kertaakaan onnistunut.

Tämän kolmannen kohdalla asiat on nyt niin, että monen asian summana (joita tähän sen enempää avaamatta) osittaisimetyksellä mennään. Koska näin en stressaa asiasta ollenkaan. Alkuun oli kamalaa, se hetki kun ajattelin epäonnistuneeni tälläkin kertaa ja tunsin syyllisyyttä etten pystynyt tätäkään äitiyden mittaa täyttämään. Satuin vielä lukemaan eräältä palstalta ettei kannattaisi tehdä lapsia ollenkaan jos ei pysty heitä edes imettämään (kommentti ei ollut minulle, satuin vaan lukemaan tällästä ketjua)... ja stressaantuneen äiti-ihmisen kyynelkanavat oli auki.

Kunnes tajusin ettei äitiys ole suorittamista.. ja saattoi joku mulle takoa järkeäkin päähän.  Kuten monessa muussakin asiassa ajauduin tässäkin suorittamaan. Kun lopetin suorittamisen ja stressaamisen alkoi koko muukin arki rullaamaan paremmin.

Miksi kirjoitan tästä täällä? Siksi, että on erityisen tärkeää muistaa mikä vaikutus meidän omalla mielellä on. Olen viimeisessä reilussa viikossa palautunut synnytyksestä enemmän kuin aiempien 10 viikon aikana yhteensä. Kroppa on alkanut ottamaan treeniä vastaan, selkä on alkanut parantua, näen itsessäni muutakin kuin kilot, liikunta kaiken kaikkiaan on alkanut tuntua kivalta, uni on parantunut... ja sitä kautta olen alkanut tuntemaan itseni myös jaksavammaksi äidiksi. Äidiksi joka on iloinen ja jaksaa tehdä lasten kanssa asioita, aiemman 8-12 tuntia päivässä imettävän väsyneen ja kiukkuisen äidin sijasta.

Tiedän kuinka hyvää äidinmaito on vauvalle, ja olen käynyt tämän asian kanssa päässäni valtavan taistelun, joten en halua vastaanottaa saarnoja päätöksestäni. Haluaisin, että kaikkien valintoja kunnioitetaan, koska jokaisella on varmasti omat taustat joiden mukaan päätöksiä tehdään. Ja äitiyden (kuten minkään muunkaan) ei mielestäni muutenkaan pitäisi olla mikään taistelutanner, missä on vain ja ainoastaan yksi oikea tapa toimia. Ainoa asia mistä mun mielessä jokaisen ihmisen pitäisi pitää huoli, on oma jaksaminen ja se, että pystyy näkemään elämässä enemmän positiivisia asioita. Uskon vahvasti, että tätä kautta ne lähimmät ihmisetkin voivat paremmin.

Ihanan kamalaa!

Olen yrittänyt saada itseäni ruotuun nyt reilun viikon ajan. Päätin, että nyt tämä ei voi enää jatkua näin, edellinen postaus oli mulle se viimeinen herätys. Ruokailut on ollut yllättävänkin helppo järjestää, kun vaan on päättänyt, että nyt syön minä. Ei se joka kerta kuitenkaan ole ihan noin vaan mennyt, koska pienin perheemme jäsenistä ei ihan aina malta odottaa vaikka kuinka selittäisi, että nyt äidillä olisi nälkä. ;) Edellisviikon tiistain jälkeen olen syönyt ylimääräistä tasan viime viikonlopun dumle-mokkapalojen ja alkuviikon kaurakeksien verran. Eli edistystä siihen jokapäiväiseen mässyttelyyn. Puuro on alkanut maistumaan niin aamuisin kuin iltaisinkin aivan taivaallisen hyvälle taas, se kun raskausaikana tökki pahemman kerran. Ja joka päivä olen syönyt kaksi lämmintä ateriaakin! TapTap- olalle!

No, miten sitten liikkuminen... se onkin ollut haasteellisempaa. Kun takaraivossa edelleen kummittelee se "näytän aivan järkyttävältä ja en voi astua ovesta ulos"-ääni. Välillä se kuuluu kovempana ja välillä pystyn tämän asian sivuuttamaan ja vain lähtemään. Pyrin nyt aika tietoisesti blokkaamaan nämä ajatukset, sanon ne ehkä ääneen ja yritän sitten nähdä asian toisesta valosta. Ilman lähtemistä liikuntaa ei tule... pitäisköhän taas hankkia kotiinkin crosstrainer tai kuntopyörä... :D

Keskiviikkona minulla alkoi myös pienryhmävalmennuksen treenit. Eli 9 treenikertaa, mistä 8 on Fustraa ja yhdellä kerralla tehdään salitreeni, mistä saa sitten ohjelman millä pääsee etenemään hetkisen. Ainakin kerta viikossa on siis PAKKO lähteä salille, koska mua siellä odotellaan. Ensimmäinen treeni oli ihanan-kamala Fustra. Vatsalihakset aivan kateissa, kertyneen painon vaikeuttaessa liikuntaa aloitettiin tämä tie. Treeni kuitenkin upposi mukavasti, sen jälkeen tärisytti sopivasti ja hiki valui pitkin selkää. Torstaina kropassa ei varsinaisesti sattunut mihinkään, niinkun muistelen joskus jonkun tiukan salitreenin jälkeen tuntuneen, mutta tosiaan tiesi tehneensä. Torstain tanssitunti tuntui menevän mukavammin, kun kropasta saattoi löytää taas sen häivähdyksen keskivartalon pidosta. Vaikka tanssitunneillakin liikkuminen on kamalaa, koska huomaa itse kuinka en pysty samaan kuin ennen ja kuinka oma kroppa on aivan hakusessa. Pikkuhiljaa tästä kuitenkin etenemme. Tiukkaa salitreeniäkin (mitä lie se tämän hetkisen kunnon kanssa tarkoittaisikaan) olen alkanut ikävöimään ihan tosissaan. Kunhan nyt ensin keräilen rohkeutta... tekniikatkin taitaa olla aivan hakusessa!

Reilu vuosi tässä on vierähtänyt siitä, kun olen viimeksi kunnolla päässyt liikkumaan. Lokakuussa vuosi sitten yleiskuntoni romahti, jonka seurauksena loppuvuosi 2014 otettiin rauhassa... sitten yritin palailla liikunnan pariin, kun raskauspahoinvointi vei mennessään...  ja sitten kun taas yritin palailla liikkumaan niin sainkin kieltoja liikunnasta supistelujen ja liitoskipujen ja muiden oireiden takia... nyt kuitenkin palataan pienin askelin liikkumaan. Kuntohan tässä vuodessa on kadonnut aivan täysin ja tosiaan kuten jo sanoin, niin ei nämä kertyneet kilotkaan tee asiasta yhtään helpompaa, mutta eihän se auta kuin nousta täältä ylöspäin. Toivon vain kaiken alkavan tuottaa tulosta rauhassa, oma hyvinvointi ja itsensä kunniotus edellä.

Vuoden massakauden jälkeen, tarttuisikohan se lihas paremmin??? :DDD

Valaana vauvakuplassa

Olen vajonnut jonkinlaiseen vauvakuplaan. Kolmas vauva on saanut mut hurahtamaan ihan täysin. Pieni on vaan niin täydellinen ja kiltti ja ihana ja söpö ja kultainen. Samaan aikaan hän on vaativa, ihan kuten vauvat ovatkin. Sehän kuuluu asiaan ja näin asiat nyt ovat. Silti äidin sydäntä välillä kivistää, kun en ehdi olla isompien lasten kanssa samalla tavalla kuin ennen. Vauva on vielä kaiken lisäksi nautiskelija ja suuri osa päivästä sujuu tissitellen ja tottakai tämä vaikuttaa aikaan isompien veljien kanssa. Kahdeksaan viikkoon en tunnu tehneen muuta kuin istuneen sohvalla vauva sylissä. Ihanat kahdeksan viikkoa vauvan kannalta enkä vaihtaisi sitä pois.

Samaan aikaan tosiaan ne isoveljet jää vähemmälle ajalle ja tuntuu, että haluaisin antaa heille kaiken ajan kun en ole vauvan kanssa. Ja samaan aikaan unohdan itseni täysin... tai en ehkä unohda, mutta jätän taka-alalle, koska juuri nyt ei vain ole aikaa itselle.

Samalla voin huonommin ja huonommin. Imetys laihduttaa... paitsi jos tosiaan istuu imettämässä aamusta iltaan ja syö samalla... Todellinen nälkäkin on kova, mutta mieliteotkin on järkyttäviä. Ja sohvalla tylsistyessä on aivan liian helppo antaa periksi. En siis todellakaan ole päässyt laihtumaan, en vahingossakaan.

Miten sitten sisäinen minäni? Voin tällä hetkellä melko huonosti... Olen taas alkanut vajoamaan sinne kamalaan vihan kuoppaan. En muista koska viimeksi olen pystynyt katsomaan itseäni peilistä niin, että olisin pitänyt näkemästäni. Tai muistan - silloin kun olin vielä jollakin tapaa kivasti raskaana, nyt ajattelen vain olevani läski. Huomaan pikkuhiljaa taas määrittävän itseäni kokoni ja ulkomuotoni mukaan. Huomaan jälleen vaipuvan siihen ajatukseen, että vihaan itseäni. Vaikka varsin hyvin tiedän, että tulosta tapahtuu vasta kun alan ajattelemaan myönteisesti.  Vasta kun kunnioitan itseäni ja vasta kun teen asioita siksi, että nautin niiden tekemisestä. Huomaan ajattelevani etten voi astua ulos kun näytän tältä ja olen näin iso. Huomaan ajattelevani etten voi lähteä liikkumaan, koska olen näin valtavan kokoinen. Ja samalla huomaan ajattelevani, että eihän minulla ole varaa asiasta valittaa, ihan itse olen tämän itselleni aiheuttanut.

Odotan vain sitä hetkeä, että löydän taas peilistä sen yhden positiivisen asian ja saan ponnahdettua ylöspäin. Odotan, että huominen jälkitarkastus antaa minulle täyden liikuntavapauden ja saan kerättyä itseni häpeästä ja pääsen liikkeelle muutenkin kuin lenkille vähän kuin salaa kaikilta. Odotan, että mieliteot katoavat ja saan itseäni niskasta kiinni... ihan todenteolla! Odotan sitä hetkeä kun endorfiinit vie mua eteenpäin. Mutta kaikista eniten odotan ja toivon sitä seesteisyyttä itseni kanssa. Sitä, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, enkä arvota ihmisyyttäni painoni kautta.

Äitiys

Tänään aamulla se taas iski, äitiyden vastuu. Olen ollut äiti pian jo yhdeksän vuotta, mutta nyt uuden ihmisen vallatessa omaa aluetta osana meidän perhettä olen taas havahtunut äitiyden ihmeelliseen maailmaan. Vauva tarvitsee minua äitinä taas aivan eri tavalla kuin isommat lapset. Ei enempää tai vähempää, mutta täysin erilaista läsnäoloa.

Äitiys ei ole jokaisella hetkellä täydellisen ihanaa. Olen kahden edellisen vauvan kanssa kärsinyt jonkin tasoisesta babybluesista,  ensimmäisen kanssa syvemmästä kuin toisen kanssa. Tuppaan olemaan suorittaja ja huomaan ajautuvani helposti suorittamaan myös äitiyttä.  Vuosien myötä olen tietoisesti pyrkinyt tästä eroon, mutta nyt suorittaminen nostaa toisinaan päätään. Nyt kun tilanne on taas muuttunut ja tunnen itseni välillä täysin riittämättömäksi.

Meillä nukutaan hyvin, vauva herää noin kaksi kertaa yössä. Siksi tuntuukin pahalta sanoa olevansa väsynyt. Toki valvoin raskauden viimeiset yli 2 kuukautta, mutta tiedän, että pääsemme vauvan kanssa niinsanotusti helpolla. Väsymys kuitenkin on läsnä... se tekee minusta vielä enemmän suorittajan. Se tekee minusta vielä enemmän aikaansaamattoman mistä soimaan itseäni. Väsymys sumentaa ajatukset ja tuo mielialaa alas. Myös lisäkilot ahdistavat ja huomaan taas ajattelevani etten kehtaa lähteä ovesta ulos tämän näköisenä... ei saisi valittaa, kun on ihan itse itsensä syönyt tähän kuntoon ja siitä syystä häpeänkin itseäni.

Niin, ei saisi valittaa... äitiys on ihanaa. Meistä jokainen tekee sen tavallaan... Yksi täysimettää, toinen antaa lapselle pullon - yksi käyttää kantoliinaa, toinen vaunuja - yksi tarvitsee tukijoukkoja, toinen pärjää yksin - yksi hankkii kaiken uutena, toinen kahlaa kirpputorit - yksi on väsyneempi, toinen porskuttaa vähemmillä unilla... Silti jokainen äiti on lapselleen paras mahdollinen ja kaikille ulkopuolisille arvostelun kohde. Mielestäni ei ole yhtä tapaa olla hyvä äiti, on vain yksi oikea tapa olla juuri sinun lapsellesi hyvä äiti ja se on jokaisen oma tapa.

Tänään aamulla olisin halunnut nukkua, vauva halusi toisin. Huomaamattani kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun haaveilin unesta ja tunsin jälleen riittämättömyyttä äitinä. Kävin vessassa pesemässä kasvoni ja kuuntelin kun pieni lapsi töhötti sängylläni. Palasin vuoteeseen ja huomasin vauvan katselevan pallovaloja ja juttelevan itsekseen. Hän käänsi katseensa minuun ja pienillä viisailla silmillään, paljon viisaammilla kuin mihin omani ikinä riittävät, näki varmasti ajatuksiini asti. Nostin hänet rinnalle, siinä paljaat ihot vasten toisiaan jatkoimme juttelua, vauva kietoutui iholleni samoin kun on kietoutunut sydämeeni. Hän viesti minulle "Äiti, yhdessä. Yhdessä me tässä kasvetaan." Ja niin minä olin taas täydellinen.

P.S. Vauva sai sunnuntaina nimekseen Vertti Onni Anders <3

Unelman tavoittelua.

Elän unelmaani ja silti tunnen tyytymättömyyttä. Mulla on paha tapa miettiä asiat etukäteen ja ajatella, että näin se kaikki menee. Olin ajatellut tästä raskausajasta aivan toisenlaisen kuin mikä todellisuus on ollut. Olin pukenut koko odotuksen ihanaan vaaleanpunaiseen kuplaan, missä nautin ja hehkun ja kaikki menee juuri niinkuin oppikirjoissa.

Olen joutunut olemaan paikallaan, olen voinut pahoin, olen lihonut kuin pikkuinen porsas, olen kipuillut ja olen ollut äärettömän väsynyt. Olen tuntenut olevani täysin eri ihminen kuin mitä minä normaalisti olen. Ja silti olen nauttinut tästä kolmannesta odotuksesta PALJON enemmän kuin aikaisemmista. Tunnen jotenkin olevani valmis tähän. Ensimmäisen raskauden aikana söin ainoastaan suklaapatukoita ja olin varma, että maailmankaikkeus tekee kaikkensa ettei raskauteni pääty siihen parhaaseen lopputulemaan. Toisen aikana pelkäsin joutuvani taas siihen babyblues-vaiheeseen ja jääväni taas jälleen kerran neljän seinän sisälle.

"All because two people fell in love"

Tämä kolmas on ollut mieleni puolesta täysin erilainen. Vaikka olen kipuillut ja näin kolme kuukautta ennen laskettua aikaa alan olemaan jo valmis vauvan tuloon (en siis todellakaan toivo hänen vielä saapuvan, mutta...), olen mieleltäni aivan kuin eri ihminen. Olen kaksi edellistä raskautta mennyt läpi yksin ja ei tämä kolmas paljoa eroa siinä mielessä aiemmista, mutta jollain tapaa en stressaa kaikesta, jolloin tuo juttukaverin puutoskaan ei ahdista niin paljoa. Vaikkei lähimmät ihmiset minua tunnistakkaan sanasta ujo, niin sitä kuitenkin olen. Olen isoissa ihmisjoukoissa epävarma, ellen tunne varmasti kaikkia. Mun on jotenkin vaikea puhua omista asioistani, koska kyseenalaistan aina sen kiinnostaako ketään loppupeleissä mun asiat. Sama siis pätee myös näissä raskausasioissa...

Toki tälläkin kertaa ahdistaa kertyneet kilot (en sentään ole syönyt niitä suklaalla) ja kadonnut kunto, mutta nautin silti olotilasta. Miksi kaikkien äitien tarvitsisi olla fitness-kunnossa tai miksi kaikkien äitien tarvitsisi olla viikko synnytyksen jälkeen samoissa vaatteissa kuin ennen raskautta. Etenkin jos liikkumattomuudelle tai muulle on oikeasti hyvä syy. Eikö kuitenkin tärkeämpää olisi, että fyysisesti kaikki on kunnossa ja lapsi vatsassa voi hyvin. Eikö kuitenkin olisi tärkeämpää, että äidin mieli olisi hyvä ja jaksava, eikä erinäiset asiat masentaisi tai ahdistaisi.

Olen mie vähän yrittänyt...

...ja olotilan sallimissa rajoissa liikkunut.

Olen myös kuullut monia kommentteja meidän nykyisestä "elämäntavasta"... se ei ehkä kata nykynormeja. Asumme kerrostalo-kolmiossa ja täällä meinaamme pysyä, kyllä viisi henkeä mahtuu tähän ainakin toistaiseksi aivan hyvin. Meidän tuning-härpäke-bemari on just sopivan kokoinen, että kolme lasta mahtuu takapenkille. Meillä ei ole mikroa, koska emme sitä tarvitse - tosin nyt harkitsen sitä vakavasti. Meillä ei ole kodinhoitohuonetta vaan pyykit pestään kylppärissä - tosin nyt olen alkanut kallistumaan ehkä kuivausrummun hankinnan kannalle. Noin siis ihan muutaman näkyvimmän asian mainitakseni. Meille on paljon tärkeämpää, että olemme itse onnellisia ja tyytyväisiä. Mutta ainahan se taitaa mennä niin, että perheiden valintoja, äitiyttä, isyyttä ja ylipäänsä vanhemmuutta on helppoa ja oikeutettua arvostella.

Olen jo etukäteen verhonnut syksyllä alkavan vauva-arjen tietynlaisen vaaleanpunaisen kuplan sisään, ja toivon näistä asioista edes osan totetuvan, silti hieman pelkään, ettei näin tule käymään. Loppuko ihmisen, etenkin äidin huoli tai pelko koskaan? Ei arki ole täydellistä, vaan se on elämää rosoineen kaikkineen. Ja tähän asiaan minun pitäisi vielä opetella, sillä äitiys on minulle tärkeintä mitä maailmassa on. Pysähtyä hetkiin ja nauttia niistä, mikään kun ei kestä ikuisesti, ei ainakaan ne hetket.

Kesäkunnossa?

Olisi ihana olla se odottava äiti, joka jaksaa touhuta ja mennä ja tulla... se nainen, joka hehkuu raskauden tuomaa iloa ja valoa ja voi hyvin.

Olisi se ihanaa, ainakin näin kun katsoo itsään eikä olo ole lähellekään tuota. Ette uskokkaan kuinka onnellinen ja iloinen olen tästä siunauksesta ja löydän itseni vähän väliä silittelemästä kasvanutta vatsaani, MUTTA...

Eihän tätä saisi varmaan sanoa ääneen, mutta olo ei ihan aina ainakaan ole mitä mahtavin. Mut pysäytti viime viikolla lääkäri, joka kirjoitteli sairaslomaa... ei pidä nukkua koko ajan ettei rytmi mene sekaisin, pitää hieman tehdä asioita, mutta pitää myös pystyä ottamaan rauhassa aina kun on tarvetta. Ja tarvettahan on ollut... Lepo on tullut tarpeeseen ja olen pyrkinyt tekemään sellaisia asioita, mitkä tuovat mulle positiivista energiaa ja rauhaa, kaiken olen tehnyt niin, että aina on mahdollisuus mennä hitaammin tai levätä jos on tarvis. Ehkä eniten oloon on vaikuttanut myös se, että olen yrittänyt olla stressaamatta mistään... nauttinyt olemisesta ja hetkistä. 

Olen myös ehtinyt paljon miettimään omaa kehonkuvaani ja ajatuksia päässä sinkoilee suuntaan jos toiseenkin. Paljon on taas ollut juttua kesäkunnosta ja viime hetken keinoista päästä eroon viimisistä kiloista, jotta olisi bikinikunnossa. Toisaalta nyt on myös ollut juttua siitä, että bikinikuntoon pääsee laittamalla bikinit päälle ja menemällä rannalle. Onko kaiken tämän fitness- ja hyvinvointi-buumin lisäksi tullut mukaan myös se itsensä hyväksyminen? Enkä tarkoita sitä etteikö olisi hyvä syödä tervellisesti ja liikkua säännöllisesti, mutta voisiko itseään kuitenkin rakastaa myös just sellaisena kuin on? 

Tästä samasta asiasta minä olen kirjoitellut jo aimminkin, mutta ainakin minun kohdalla se positiivinen ajattelu on vienyt paljon pidemmälle kuin mitä negatiivinen kehonkuva ikinä vei. Tottakai kaikilla on päiviä, jolloin mikään ei ole hyvin ja esim. vaatteet ei istu päälle ja VOI kumpa tietäisitte kuinka usein tällä hetkellä painin kasvavan vatsani kanssa pukeutumiskysymysten äärellä... mutta pääasiassa, mikä on se jokaisen ihanne? Miksi niiden reisilihasten täytyy näkyä ja miksi vatsan täytyy olla litteä? Tai toisaalta jos näin on niin miksi sitäkin pitää vähätellä??? "Nooh, onhan tässä nää jotkuu pallot läskin alla, mut pitäis olla kyllä vielä enemmän lihasta ja vähemmän rasvaa..." Ei ei ei! Mitä jos se kuitenkin olis: "en ehkä ole ihan siellä mihin haluaisin päästä, mutta kyllä olen edistynyt ja kyllä siinä ne lihakset jo näkyy."  

Minä tulen tänä kesänä olemaan just omassa rantakunnossani, rantapallona ja rehevänä sellaisena. Koska yritän rakastaa omaa vartaloani just sellaisena kuin se on, vaikka olotila ei aina olekkaan hehkein mahdollinen. Mun vartalo on tänä vuonna kovassa kokemuksessa ja huimassa muutoksessa, mutta se tekee tehtävänsä just niin hyvin kuin tällä hetkellä pystyy. Ja jokaisen vartalo on hieno ja mahtava, just sellaisena kun se on, omine kolhuineen ja kaikkineen. Suosittelen tällästä samanlaista ajattelutapaa aika monelle muullekin.