Äitiys

Tänään aamulla se taas iski, äitiyden vastuu. Olen ollut äiti pian jo yhdeksän vuotta, mutta nyt uuden ihmisen vallatessa omaa aluetta osana meidän perhettä olen taas havahtunut äitiyden ihmeelliseen maailmaan. Vauva tarvitsee minua äitinä taas aivan eri tavalla kuin isommat lapset. Ei enempää tai vähempää, mutta täysin erilaista läsnäoloa.

Äitiys ei ole jokaisella hetkellä täydellisen ihanaa. Olen kahden edellisen vauvan kanssa kärsinyt jonkin tasoisesta babybluesista,  ensimmäisen kanssa syvemmästä kuin toisen kanssa. Tuppaan olemaan suorittaja ja huomaan ajautuvani helposti suorittamaan myös äitiyttä.  Vuosien myötä olen tietoisesti pyrkinyt tästä eroon, mutta nyt suorittaminen nostaa toisinaan päätään. Nyt kun tilanne on taas muuttunut ja tunnen itseni välillä täysin riittämättömäksi.

Meillä nukutaan hyvin, vauva herää noin kaksi kertaa yössä. Siksi tuntuukin pahalta sanoa olevansa väsynyt. Toki valvoin raskauden viimeiset yli 2 kuukautta, mutta tiedän, että pääsemme vauvan kanssa niinsanotusti helpolla. Väsymys kuitenkin on läsnä... se tekee minusta vielä enemmän suorittajan. Se tekee minusta vielä enemmän aikaansaamattoman mistä soimaan itseäni. Väsymys sumentaa ajatukset ja tuo mielialaa alas. Myös lisäkilot ahdistavat ja huomaan taas ajattelevani etten kehtaa lähteä ovesta ulos tämän näköisenä... ei saisi valittaa, kun on ihan itse itsensä syönyt tähän kuntoon ja siitä syystä häpeänkin itseäni.

Niin, ei saisi valittaa... äitiys on ihanaa. Meistä jokainen tekee sen tavallaan... Yksi täysimettää, toinen antaa lapselle pullon - yksi käyttää kantoliinaa, toinen vaunuja - yksi tarvitsee tukijoukkoja, toinen pärjää yksin - yksi hankkii kaiken uutena, toinen kahlaa kirpputorit - yksi on väsyneempi, toinen porskuttaa vähemmillä unilla... Silti jokainen äiti on lapselleen paras mahdollinen ja kaikille ulkopuolisille arvostelun kohde. Mielestäni ei ole yhtä tapaa olla hyvä äiti, on vain yksi oikea tapa olla juuri sinun lapsellesi hyvä äiti ja se on jokaisen oma tapa.

Tänään aamulla olisin halunnut nukkua, vauva halusi toisin. Huomaamattani kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun haaveilin unesta ja tunsin jälleen riittämättömyyttä äitinä. Kävin vessassa pesemässä kasvoni ja kuuntelin kun pieni lapsi töhötti sängylläni. Palasin vuoteeseen ja huomasin vauvan katselevan pallovaloja ja juttelevan itsekseen. Hän käänsi katseensa minuun ja pienillä viisailla silmillään, paljon viisaammilla kuin mihin omani ikinä riittävät, näki varmasti ajatuksiini asti. Nostin hänet rinnalle, siinä paljaat ihot vasten toisiaan jatkoimme juttelua, vauva kietoutui iholleni samoin kun on kietoutunut sydämeeni. Hän viesti minulle "Äiti, yhdessä. Yhdessä me tässä kasvetaan." Ja niin minä olin taas täydellinen.

P.S. Vauva sai sunnuntaina nimekseen Vertti Onni Anders <3

Voihan vauva!

HÄN on täällä, ollut jo jokusen hetken. Eilen hän täytti huikeat kolme viikkoa!

Ikää 3 päivää

Hän on hurjan täydellinen ja hän on heittänyt koko perheen elämän ihan päälaelleen. Opetellaan uutta ja ihmeellistä elämänrytmiä ja totutellaan uuteen perheenjäseneen. Kaikki on niin mahdottoman ihanaa etten pysty edes käsittämään. Vaikka toisaalta toisinaan olen aivan hämilläni siitä miten tähän on ajauduttu ja miten tälläisessä tilanteessa toimitaan. Välillä vain huokailen onnesta ja välillä kyynelehdin epätoivosta... välillä taas kyynelehdin suunnattomasta rakkaudesta ja välillä tunnen olevani aivan hukassa. Ne hormonit, kyllä!

Ikää 3 viikkoa

Kaikki on siis oikein hyvin, vauva voi hyvin, isoveljet ovat maailman mahtavimpia, isi on aivan hurmioitunut ja onnesta sekaisin ja äiti... noh, äiti on kaikesta tunnekuohusta ja opettelusta huolimatta maailman onnellisin äiti! Äiti on myös takaisin omana itsenään, tosin muutamalla lisäraskausarvella, vatsaröllykällä ja seistemällätoista lisäkilolla varustettuna... mutta antaa olla, kaikki tuon tuhisevan pikkuihmisen vuoksi! <3 Kaikki sitten ajallaan...

Treeni-ikävä

Raskausviikkoja tänään tasan 34 eli kuusi viikkoa laskettuun aikaan. Kuten olette edellisistä jutuistani lukeneet niin tämä raskaus ei ole mennyt liikkumisen osalta kuten olisin toivonut. Olen siis joutunut olemaan liikkumatta ja kipujenkin takia liikunta ja ylipäänsä liikkuminen on ollut erityisen vaivalloista. Jos satunnaisia lyhyitä lenkkejä, venyttelyä ja rullailua ei oteta huomioon niin olen joutunut viimeisen lähes puoli vuotta ottamaan rauhallisesti.

Tänään neuvolassa vaaka näytti lähes 20kiloa enemmän painoa... ja ei, kaikki ei ole tullut vain siksi, että olisin joutunut lopettamaan sen liikkumisen, vaan ruokailuilla on suurempi merkitys. Myönnän sen, olen suistunut aivan raiteilta!

Kuva viime elokuulta, kun näin itseni liian isona...

Silti osa totuutta on tuo liikunnan puute, olen suistunut vanhoihin tottumuksiin, koska ei mulla oikein ole ollut muutakaan tekemistä. Ja kun on aikanaan tottunut siihen, että syö iloon, suruun, turhautumiseen, ikävään, tylsyyteen ja kaikkeen mahdolliseen, niin siihen on tälläisessä tilanteessa näköjään liiankin helppo luisua takaisin. Olin ajatellut olevani jo kyllin vahva mieleltäni, mutta ilmeisesti jossain syvällä sisällä asuu edelleen se tyttö, joka syö salaa ja häpeillen ja yrittää hallita tunteitaan tällä keinoin. Olin saanut liikunnan hyväksi osaksi elämääni, se missä ennen söin, "nykyisin" treenasin ja kun liikunta vietiin pois, en osannut ottaa tilalle muutakaan kuin syömisen.

Tätä olotilaa on ikävä! Kuva otettu 9.8.2014

Tällä hetkellä mulla on valtava ikävä treenaamista, ihan sen kaikissa muodoissa! Salille on ikävä, se voimakas tunne jalkatreenin jälkeen, kun just ja just pääsee rappuset ylös kotiin kolmanteen kerrokseen tai just ja just jaksat palautusjuoman nostaa huulille... sh´bam tai zumba, se hien määrä ja hymy kaiken aikaa korvissa... tiukka aerobinen, kun hiki vaan valuu ja valuu... tanssitunti, kun tajuat koreografian ja se vihdoin alkaa luonnistua... ne kaikki endorfiinit ja itsensä ylittäminen kerta toisensa jälkeen. Onneksi mulla toisaalta on kaikkea tätä ikävä, koska jos ei olisi niin palaisinko ikinä treenin pariin tämän raskauden jälkeen? Ehkä palaisin, mutta olisiko sinne näin kova hinku? Tuskin.

RV 34, kolmas lapsi tulossa...

Puhumattakaan siitä, mitä se liikunta tekee mun ajatuksille... kuinka paljon paremmaksi itseni tunnen ja kuinka paljon helpommin annan itselleni positiivista palautetta. Kuinka paljon rennompi olen mieleltänikin kun saan poisteltua höyryjä vaikka lenkillä...Se kokonaisvaltainen hyvä olo ja itsensä kunnioitus mikä liikunnasta tulee. Ja se ikävä olo NYT, kun näen itsessäni vain kaiken huonon, koska olen jälleen kerran suistunut tähän... Suistunut tai pakotettu... koska vielä seuraavat viikot mennään sillä tahdilla, että vauvalla on hyvät oltavat... Mutta josko sitä vaikka noita ruokailuja alkaisi suistamaan jo oikeille raiteilleen...

Viikot vierikää... eikä vain siksi etten malta odottaa näkeväni uutta tulokasta, vaan myös siksi, että saan itseni pala palalta, pikkuhiljaa takaisin.

Raskaistakin raskain raskaus!

Viikkoja takana 33, edessä 7 siihen maagiseen laskettuun aikaan. Takana olevat viikot ovat hurahtaneet aivan mielettömällä vauhdilla, mutta edessä olevat viikot tuntuvat tuskaisen pitkiltä.

Kivut ja kolotukst eivät ole kadonneet mihinkään. Liitokst kipuilevat päivittäin, jos liikun vähänkään enemmän päivän aikana tunnen sen supistuksina, selkä vihoittelee kauttaaltaan. Päänsäryt vaivaavat toisinaan hurjasti. Yöt menevät miten menevät, tällä hetkellä jotenkuten sohvalla, puoli-istuvassa asennossa... omaan sänkyyn on turha yrittääkkään, kun siinä ei ole laitaa tukemassa.

En tunnista itseäni, en omaa oloani, enkä omaa kuvaani peilissä. Posket on levinneet, kaikki lihakset kadonneet ja tilalle on tullut valtava kasa rasvaa. En tunnista itsäni myöskään sisäisesti enää. Olen kaiken aikaa ärtynyt ja kiukkuinen. Olen jo muutamaan kertaan ajatellut, että nyt on pakko linnoittautua neljän seinän sisälle, kun en kehtaa liikkua ihmisten ilmoilla tämän kokoisena ja näköisenä. Ja toisaalta en hirveästi jaksakkaan liikkua missään. Vaikka totuus on se, että tällä hetkellä ehtisin ja haluaisin nähdä ihmisiä, niin jostain syystä se on vain minulle liian vaikeaa. Linnoittaudun kotiin, koska koskaan en tiedä mikä rasittaa kroppaa liikaa ja toisaalta koska koskaan en tiedä kehen voin törmätä ja ajattelen heti, että no niin olen epäonnistunut. Välillä hoen itselleni epäonnistuneeni tässä raskaudessakin, kun tämän nyt on mennyt näin "huonosti".

Samalla tiedostan, että honomminkin olisi voinut mennä. Saan pidettyä selän jotenkuten aisoissa, teen joka ilta n.20minuutin rullailun/venyttelyn... jos en tee sitä huomaan olossani ja toisaalta yhtenä iltana kun innostuin tekemään lisävenytyksiä n.40minuutin ajan niin en nukkunut seruraavana yönä juuri yhtään, koska jokaisen paikkaan kolotti aivan valtavasti. Ja kaiken kaikkiaan pystyn elämään ja olemaan niin että saan lapset hoidettua ja joitakin muitakin hommia tehtyä.

Yhtenä iltana repesin aivan totaalisesti... "ai mitkä raskaushormonit, minullako?!?" Itkin miehelleni aivan kaikkea - kaikki alkoi varmasti kivuista, kolotuksista ja levottomista jaloista, mutta pian mukaan tuli miljoona muutakin syytä; levottomuus, epävarmuus, oma sietokyky, ulkonäkö, yksinäisyys, pitkät tylsät päivät, esikoisen koulu, synnytys, miehen työt (mikä sinällänsä kuitenkin on aika hyvä juttu, jos multa normaalissa olotilassa sitä kysytään), mies vie autonkin joka päivä, en pääse liikkumaan mihinkään, syksy, vauvalla ei ole vaatteita eikä edes sänkyä, öisin on tylsää ja kamalaa valvoa, kaikki paikat on rempallaan, piti ehtiä sitä ja tätä ja tota ennen vauvan tuloa, kohta Vertti jo syntyy, mutta toisaalta siihen on kamalan pitkä aika... sitten tajusin, että valvotin työssä käyvää miestäni keskellä yötä omien ongelmieni kanssa ja sitäkin piti vähän itkeä ja kun hän sanoi ettei olisi mielummin missään muualla kuin mun vierellä sillä hetkellä niin sitähän sitten vasta pitikin itkeä... ja lopulta taisin itkeä vaan sitä, että ylipäänsä itkin. Sen jälkeen tosin nukuin melkein 5 tuntia putkeen, käymättä välissä edes vessassa...

Toisaalta niinä yön pimeinä tunteina yksin valvoessani ei tarvita kuin yksi potkaisu ja tajuan etten oikeastaan ole koskaan yksin. Minulla on tässä ja nyt kaikki mitä tarvitsen ja ihan kohta meidän perhe on täydellinen. Mitä se kaikki tuo tullessaan on vielä aivan täysin arvoitus meille, mutta rakkautta ainakin.

Silti... odotan, että saan kroppani itselleni. Saan kivut katoamaan pikkuhiljaa. Pääsen kiinni omaan itseeni. Ja ennenkaikkea pääsen treenaamaan. (Kunhan vauvahuuruiltani maltan)

Seuraavalla kerralla kirjoittelen ehkä jo jotain muuta kun voivottelua ja vauvajuttua... ;)

Unelman tavoittelua.

Elän unelmaani ja silti tunnen tyytymättömyyttä. Mulla on paha tapa miettiä asiat etukäteen ja ajatella, että näin se kaikki menee. Olin ajatellut tästä raskausajasta aivan toisenlaisen kuin mikä todellisuus on ollut. Olin pukenut koko odotuksen ihanaan vaaleanpunaiseen kuplaan, missä nautin ja hehkun ja kaikki menee juuri niinkuin oppikirjoissa.

Olen joutunut olemaan paikallaan, olen voinut pahoin, olen lihonut kuin pikkuinen porsas, olen kipuillut ja olen ollut äärettömän väsynyt. Olen tuntenut olevani täysin eri ihminen kuin mitä minä normaalisti olen. Ja silti olen nauttinut tästä kolmannesta odotuksesta PALJON enemmän kuin aikaisemmista. Tunnen jotenkin olevani valmis tähän. Ensimmäisen raskauden aikana söin ainoastaan suklaapatukoita ja olin varma, että maailmankaikkeus tekee kaikkensa ettei raskauteni pääty siihen parhaaseen lopputulemaan. Toisen aikana pelkäsin joutuvani taas siihen babyblues-vaiheeseen ja jääväni taas jälleen kerran neljän seinän sisälle.

"All because two people fell in love"

Tämä kolmas on ollut mieleni puolesta täysin erilainen. Vaikka olen kipuillut ja näin kolme kuukautta ennen laskettua aikaa alan olemaan jo valmis vauvan tuloon (en siis todellakaan toivo hänen vielä saapuvan, mutta...), olen mieleltäni aivan kuin eri ihminen. Olen kaksi edellistä raskautta mennyt läpi yksin ja ei tämä kolmas paljoa eroa siinä mielessä aiemmista, mutta jollain tapaa en stressaa kaikesta, jolloin tuo juttukaverin puutoskaan ei ahdista niin paljoa. Vaikkei lähimmät ihmiset minua tunnistakkaan sanasta ujo, niin sitä kuitenkin olen. Olen isoissa ihmisjoukoissa epävarma, ellen tunne varmasti kaikkia. Mun on jotenkin vaikea puhua omista asioistani, koska kyseenalaistan aina sen kiinnostaako ketään loppupeleissä mun asiat. Sama siis pätee myös näissä raskausasioissa...

Toki tälläkin kertaa ahdistaa kertyneet kilot (en sentään ole syönyt niitä suklaalla) ja kadonnut kunto, mutta nautin silti olotilasta. Miksi kaikkien äitien tarvitsisi olla fitness-kunnossa tai miksi kaikkien äitien tarvitsisi olla viikko synnytyksen jälkeen samoissa vaatteissa kuin ennen raskautta. Etenkin jos liikkumattomuudelle tai muulle on oikeasti hyvä syy. Eikö kuitenkin tärkeämpää olisi, että fyysisesti kaikki on kunnossa ja lapsi vatsassa voi hyvin. Eikö kuitenkin olisi tärkeämpää, että äidin mieli olisi hyvä ja jaksava, eikä erinäiset asiat masentaisi tai ahdistaisi.

Olen mie vähän yrittänyt...

...ja olotilan sallimissa rajoissa liikkunut.

Olen myös kuullut monia kommentteja meidän nykyisestä "elämäntavasta"... se ei ehkä kata nykynormeja. Asumme kerrostalo-kolmiossa ja täällä meinaamme pysyä, kyllä viisi henkeä mahtuu tähän ainakin toistaiseksi aivan hyvin. Meidän tuning-härpäke-bemari on just sopivan kokoinen, että kolme lasta mahtuu takapenkille. Meillä ei ole mikroa, koska emme sitä tarvitse - tosin nyt harkitsen sitä vakavasti. Meillä ei ole kodinhoitohuonetta vaan pyykit pestään kylppärissä - tosin nyt olen alkanut kallistumaan ehkä kuivausrummun hankinnan kannalle. Noin siis ihan muutaman näkyvimmän asian mainitakseni. Meille on paljon tärkeämpää, että olemme itse onnellisia ja tyytyväisiä. Mutta ainahan se taitaa mennä niin, että perheiden valintoja, äitiyttä, isyyttä ja ylipäänsä vanhemmuutta on helppoa ja oikeutettua arvostella.

Olen jo etukäteen verhonnut syksyllä alkavan vauva-arjen tietynlaisen vaaleanpunaisen kuplan sisään, ja toivon näistä asioista edes osan totetuvan, silti hieman pelkään, ettei näin tule käymään. Loppuko ihmisen, etenkin äidin huoli tai pelko koskaan? Ei arki ole täydellistä, vaan se on elämää rosoineen kaikkineen. Ja tähän asiaan minun pitäisi vielä opetella, sillä äitiys on minulle tärkeintä mitä maailmassa on. Pysähtyä hetkiin ja nauttia niistä, mikään kun ei kestä ikuisesti, ei ainakaan ne hetket.

Kesäkunnossa?

Olisi ihana olla se odottava äiti, joka jaksaa touhuta ja mennä ja tulla... se nainen, joka hehkuu raskauden tuomaa iloa ja valoa ja voi hyvin.

Olisi se ihanaa, ainakin näin kun katsoo itsään eikä olo ole lähellekään tuota. Ette uskokkaan kuinka onnellinen ja iloinen olen tästä siunauksesta ja löydän itseni vähän väliä silittelemästä kasvanutta vatsaani, MUTTA...

Eihän tätä saisi varmaan sanoa ääneen, mutta olo ei ihan aina ainakaan ole mitä mahtavin. Mut pysäytti viime viikolla lääkäri, joka kirjoitteli sairaslomaa... ei pidä nukkua koko ajan ettei rytmi mene sekaisin, pitää hieman tehdä asioita, mutta pitää myös pystyä ottamaan rauhassa aina kun on tarvetta. Ja tarvettahan on ollut... Lepo on tullut tarpeeseen ja olen pyrkinyt tekemään sellaisia asioita, mitkä tuovat mulle positiivista energiaa ja rauhaa, kaiken olen tehnyt niin, että aina on mahdollisuus mennä hitaammin tai levätä jos on tarvis. Ehkä eniten oloon on vaikuttanut myös se, että olen yrittänyt olla stressaamatta mistään... nauttinyt olemisesta ja hetkistä. 

Olen myös ehtinyt paljon miettimään omaa kehonkuvaani ja ajatuksia päässä sinkoilee suuntaan jos toiseenkin. Paljon on taas ollut juttua kesäkunnosta ja viime hetken keinoista päästä eroon viimisistä kiloista, jotta olisi bikinikunnossa. Toisaalta nyt on myös ollut juttua siitä, että bikinikuntoon pääsee laittamalla bikinit päälle ja menemällä rannalle. Onko kaiken tämän fitness- ja hyvinvointi-buumin lisäksi tullut mukaan myös se itsensä hyväksyminen? Enkä tarkoita sitä etteikö olisi hyvä syödä tervellisesti ja liikkua säännöllisesti, mutta voisiko itseään kuitenkin rakastaa myös just sellaisena kuin on? 

Tästä samasta asiasta minä olen kirjoitellut jo aimminkin, mutta ainakin minun kohdalla se positiivinen ajattelu on vienyt paljon pidemmälle kuin mitä negatiivinen kehonkuva ikinä vei. Tottakai kaikilla on päiviä, jolloin mikään ei ole hyvin ja esim. vaatteet ei istu päälle ja VOI kumpa tietäisitte kuinka usein tällä hetkellä painin kasvavan vatsani kanssa pukeutumiskysymysten äärellä... mutta pääasiassa, mikä on se jokaisen ihanne? Miksi niiden reisilihasten täytyy näkyä ja miksi vatsan täytyy olla litteä? Tai toisaalta jos näin on niin miksi sitäkin pitää vähätellä??? "Nooh, onhan tässä nää jotkuu pallot läskin alla, mut pitäis olla kyllä vielä enemmän lihasta ja vähemmän rasvaa..." Ei ei ei! Mitä jos se kuitenkin olis: "en ehkä ole ihan siellä mihin haluaisin päästä, mutta kyllä olen edistynyt ja kyllä siinä ne lihakset jo näkyy."  

Minä tulen tänä kesänä olemaan just omassa rantakunnossani, rantapallona ja rehevänä sellaisena. Koska yritän rakastaa omaa vartaloani just sellaisena kuin se on, vaikka olotila ei aina olekkaan hehkein mahdollinen. Mun vartalo on tänä vuonna kovassa kokemuksessa ja huimassa muutoksessa, mutta se tekee tehtävänsä just niin hyvin kuin tällä hetkellä pystyy. Ja jokaisen vartalo on hieno ja mahtava, just sellaisena kun se on, omine kolhuineen ja kaikkineen. Suosittelen tällästä samanlaista ajattelutapaa aika monelle muullekin. 

Tauon jälkeen...

2010 kesäkuu juuri synnäriltä tulleena: "Valtosten pääluku taitaa nyt olla tässä... Tai JOS vielä joskus niin aikasintaan vasta viiden vuoden päästä."
2015 syksy: Mie poksahdan!

Olen voinut huonosti, ollut väsynyt, epäuskoinen, onnellinen, liikunta on ollut kamalaa huonossa voinnissa, ruoka on ollut pahaa (paitsi meloni ja porkkanat)... Vasta viimeinen viikko on ollut helpompi, mutta sitä edeltävät 9-10 viikkoa meni aika pitkälti kotioloissa ja jotenkin pärjäillessä. Tällä viikolla olen yrittänyt palailla liikunnan pariin ja syödä kunnollisesti.

Identiteettikriisi on nostanut hieman päätään. Olen maailman onnellisin tästä pienestä ihmeestä, mikä meille on vielä kerran suotu... mutta olo ei ole oma. Tällä kertaa olen ollut enemmän valmis tähän koko touhuun kuin edellisillä kerroilla. Edellisetkin kaksi raskautta ovat suunniteltuja, mutta tämä viimeinen on erityisen tarkkaan harkittu ja kovasti odotettu. Viime lokakuisen keskenmenon myötä tästä raskaudesta tuli jollain tapaa erityisen tärkeä. 

Samalla kun olemme tarkkaan harkinnet asiaa, olemme punninneet kahta edellistä raskautta ja mun omaa, ei niin ihanaa oloa niiden aikana tai niiden jälkeen. Se miten mun oma olo on heittänyt näissä kahdessa edellisessä laittoi meidät todenteolla miettimään lähdetäänkö kolmatta edes yrittämään. Toki asiaan vaikutti myös mun ikä (kahden viikon päästä jo 32v.) ja sanoinkin, että nyt on sen aika mulla, jos vielä yksi halutaan. Ikä toki on myös tuonut lisää kokemusta ja jollakin tapaa kasvattanut mua ihmisenä. Lisäksi mun tukiverkko on tällä hetkellä täysin erilainen kuin edellisien raskauksien aikana... edellisiä olen odottanut ns. yksin, tällä hetkellä mun ympärillä on äitejä ja raskaanakin lähipiiristä on 5 mun lisäksi (laskinkohan edes oikein). Eli näitä raskaus ja äitiys asioita voi jakaa ihan huoletta, eikä tarvitse miettiä, että ei tuota nyt yhtään kiinnosta, kun ei itse ole samassa tilanteessa. Loppupeleissä kuitenkin tämä raskaus on hyvinkin pitkälti se asia mikä on päällimmäisenä mielessä. Ja näinhän sen kuuluukin olla... mulle kuuluu tällä hetkellä raskautta ja äitiyttä ja niin se vain menee.

Lähtökohta on siis melko erilainen... siltikin pelkään sitä heittääkö mun jaksaminen ja oleminen taas. Olen kuitenkin pyrkinyt olemaan luottavaisin mielin. 

Toinen asia mikä saa mut varpailleni on tämä paino... se kun on edellisien raskauksien aikana noussut aivan liikaa ja tottakai taas mietityttää mitä tästä tällä kertaa tulee. Se on tavallaan sääli, että jo 2 raskautta on mennyt niin että olen vain ja ainoastaan ahdistunut painostani enkä ole antanut itselleni lupaa nauttia raskaudesta. Nyt pyrin toisenlaiseen ajatteluun, mutta huomaan kuitenkin löytäväni itseni liian usein vaa'alta ja miettiväni painoa... eihän se nyt voi olla ainoa asia mikä tässä päässä pitäisi pyöriä. 

Mutta luottavaisin mielin ja äärettömän lämpöisin sydämin kanssa jatketaan meidän perheessä tätä kevättä.