Valaana vauvakuplassa

Olen vajonnut jonkinlaiseen vauvakuplaan. Kolmas vauva on saanut mut hurahtamaan ihan täysin. Pieni on vaan niin täydellinen ja kiltti ja ihana ja söpö ja kultainen. Samaan aikaan hän on vaativa, ihan kuten vauvat ovatkin. Sehän kuuluu asiaan ja näin asiat nyt ovat. Silti äidin sydäntä välillä kivistää, kun en ehdi olla isompien lasten kanssa samalla tavalla kuin ennen. Vauva on vielä kaiken lisäksi nautiskelija ja suuri osa päivästä sujuu tissitellen ja tottakai tämä vaikuttaa aikaan isompien veljien kanssa. Kahdeksaan viikkoon en tunnu tehneen muuta kuin istuneen sohvalla vauva sylissä. Ihanat kahdeksan viikkoa vauvan kannalta enkä vaihtaisi sitä pois.

Samaan aikaan tosiaan ne isoveljet jää vähemmälle ajalle ja tuntuu, että haluaisin antaa heille kaiken ajan kun en ole vauvan kanssa. Ja samaan aikaan unohdan itseni täysin... tai en ehkä unohda, mutta jätän taka-alalle, koska juuri nyt ei vain ole aikaa itselle.

Samalla voin huonommin ja huonommin. Imetys laihduttaa... paitsi jos tosiaan istuu imettämässä aamusta iltaan ja syö samalla... Todellinen nälkäkin on kova, mutta mieliteotkin on järkyttäviä. Ja sohvalla tylsistyessä on aivan liian helppo antaa periksi. En siis todellakaan ole päässyt laihtumaan, en vahingossakaan.

Miten sitten sisäinen minäni? Voin tällä hetkellä melko huonosti... Olen taas alkanut vajoamaan sinne kamalaan vihan kuoppaan. En muista koska viimeksi olen pystynyt katsomaan itseäni peilistä niin, että olisin pitänyt näkemästäni. Tai muistan - silloin kun olin vielä jollakin tapaa kivasti raskaana, nyt ajattelen vain olevani läski. Huomaan pikkuhiljaa taas määrittävän itseäni kokoni ja ulkomuotoni mukaan. Huomaan jälleen vaipuvan siihen ajatukseen, että vihaan itseäni. Vaikka varsin hyvin tiedän, että tulosta tapahtuu vasta kun alan ajattelemaan myönteisesti.  Vasta kun kunnioitan itseäni ja vasta kun teen asioita siksi, että nautin niiden tekemisestä. Huomaan ajattelevani etten voi astua ulos kun näytän tältä ja olen näin iso. Huomaan ajattelevani etten voi lähteä liikkumaan, koska olen näin valtavan kokoinen. Ja samalla huomaan ajattelevani, että eihän minulla ole varaa asiasta valittaa, ihan itse olen tämän itselleni aiheuttanut.

Odotan vain sitä hetkeä, että löydän taas peilistä sen yhden positiivisen asian ja saan ponnahdettua ylöspäin. Odotan, että huominen jälkitarkastus antaa minulle täyden liikuntavapauden ja saan kerättyä itseni häpeästä ja pääsen liikkeelle muutenkin kuin lenkille vähän kuin salaa kaikilta. Odotan, että mieliteot katoavat ja saan itseäni niskasta kiinni... ihan todenteolla! Odotan sitä hetkeä kun endorfiinit vie mua eteenpäin. Mutta kaikista eniten odotan ja toivon sitä seesteisyyttä itseni kanssa. Sitä, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, enkä arvota ihmisyyttäni painoni kautta.