torstai 20. joulukuuta 2012
Vielä pari...
Juu, alunperin tanssinäytöksestä ei pitänyt tulla kuvia ja nyt jo toinen postaus niistä... Nää on kyllä viimiset, ellen taas saa käsiini jotain ihan supermateriaalia. Kaksi kuvaa mun nykytanssiryhmästä... ensin vähän jalkoja-jalkoja ja sitten kuva siitä meidän "dramaattisesta" lopusta, kuinka ihmisistä tehdään raput, joita pitki voi juosta ja kaatua sitten katsojien näkymättömiin. ;) On ne ihania noi tytöt! <3
Viikko 51
Tällä viikolla on vedelty aika tunteikkaissa merkeissä. Edellisen postauksen kommentit kertoivat taas mulle sen, kuinka onnekas olen ja kuinka ihania ihmisiä mun ympärillä onkaan.... ja tuossa kun ei kuitenkaan olleet kaikki asiat mitä kyseinen postaus on saanut aikaiseksi, tarkoitan siis niitä kasvotusten (tai jotenkin muuten) sanottuja kommentteja. Toki tää joulun aikakin saa mut aina tunteikkaaksi. On siis kyyneleet olleet aika herkässä ja tuntuu että vähän kaikki saa mut hyvinkin emotionaaliseen tilaan. Väsymystäkin on ilmassa, sillä illat tuppaa venähtämään vähän liian myöhäisiksi, kun on näitä salaisia-hommia, mitä joutuu sitten tekemään kun lapset nukkuu... isompi pojista kun on tällä viikolla jostain syystä pyörinyt ja hyörinyt sängyssään ja nukahdellut vasta 22aikaan, vaikka onkin mennyt ajoissa sänkyyn. Kait sa alkaa lähestyvä aatto jo pistämään tuon lapsenkin ajatukset ihan sekaisin.
Kaiken lisäksi tällä viikolla iski stressi siitä, että pitäisi löytää töitä, Kotkan päättäjät päättivät poistaa kuntalisän ja se vaikuttaa siis minuunkin. Toki kesäkuussa mun olisi jokatapauksessa ollut pakko hakeutua töihin (nuorimmainen tosiaan täyttää jo 3), nyt tämä vain hieman nopeutti mun aikataulua. Olen hyvin, hyvin onnekas kun olen saanut olla kotona lasten kanssa näinkin kauan, mutta en edelleenkään tiedä mitä haluaisin isona tehdä. Olen siis leipuri-kondiittori ja toki ne työt kiinnostaa ja kovasti. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että on alkanut vähän muunkinlainen ala kiinnostaa... olisi ihana ymmärtää enemmän tästä ravitsemuksesta. Se tosiaan tarkoittaa joko viittä vuotta yliopistossa tai sitten maksullista koulutusta, joka sekin kestää pari vuotta viikonloppuopintoina ja maksaa hivenen liikaa mulle tällä hetkellä... Toki jos saisi jotain töitä ja opiskelisi siinä samalla.... kaikki on kuitenkin vielä ihan auki. Tällä hetkellä lähestulkoon mikä tahansa duuni kelpaisi! Olisin kuitenkin niin halukas jakamaan muun kokemuksia ja auttamaan muita samojen asioiden kanssa ponnistelevia. Mikä olisikaan ihanampaa kuin kertoa ihmisille, että tiedän miltä heistä tuntuu ja tiedän miten siitä pääsee eroon. Mikä olisikaan mielenkiintoisempaa kuin antaa muille voimia omalla tekemisellään ja esimerkillään sekä oikeasti osata auttaa ja tietää mistä puhua. Mikä olisikaan palkitsevampaa kuin nähdä muidenkin onnistuvan!
Ja jottei elämä olis ihan liian helppoa näin jouluviikolla, niin päätin maanantaina, että pienempi saa nyt opetella olemaan ilman vaippaa! JES! Vihoinkin se rumba loppuu... ja kyllä vasta kun lapsi on 2,5vuotias. Viltsu on pelännyt pottaa ja pönttöä tosi pitkään vaikkei hän ole mitään pahaa näiden kanssa kokenutkaan... ollaan pitkään "tehty tuttavuutta" kyseisten kavereiden kanssa ja vasta nyt ollaan sinut niiden kanssa. Joten äippä päätti HETI tarttua tilaisuuteen ja neljäs päivä valkeni jo ihan hyvänä. Voin kuitenkin taata teille, että pyykkiä on pesty! Niin ja jottei tää menis edelleenkään liian helpoksi, ni mies on töissä Vantaalla... käy siis yöt nukkumassa kotona ja päivät painaa duunissa. Mie täällä kauhuissani mietin kun hän pakettiauton kanssa tuolla ajelee päivittäin ja yritän saada joulua järjestettyä.
En siis ihan hirveästi ole ehtinyt treenaamaankaan... HARMI! Toki, ehkä nää on taas tekosyitä, mutta saavat nyt olla... tällä viikolla pääasiaan on noussut joulu, ystävät ja kotona olo. Nyt joku tosi-treenaaja ei taas kestä yhtään, että olen lusmuillut... ja täytyy kyllä myöntää että hieman se itseänikin harmittaa. Yritän kuitenkin saada koko pakan kasaan ennen maanantaita, jotta voidaan sitten rauhassa lomailla (ja treenata) koko porukka! Maanantai tosiaan meni ihan toipuessa näytöksestä, väsymys oli kova ja kaiken aikaa oli nälkä. Siis ihan virallinen ja todellinen nälkä. Tankkailin kunnon ruokaa aika mojovasti silloin. Tiistaina alkoi helpottaa ja Fustra-treeni teki TODELLA hyvää, hiki lensi ja koko kroppa oli mielettömässä jumissa, vaikka olinkin venytellyt sekä sunnuntaina että maanantaina. Muutama liike meni ihan ala-arvosesti kun yksinkertasesti lihakset oli NIIN poissa pelistä, mutta siinähän ne pikkuhiljaa treenin aikana aukeili ja olokin helpotti. Eilinen nyt menikin ihan kotoillessa, laiteltiin lasten kanssa joulukuusta jne. ja lisäksi ystäväpariskunta kävi illansuussa kahvittelemassa ja tuomassa pienen joulu-paketin (se sisälsi omenoita, mandariineja, paprikoita, pähkinöitä, sokeritonta glögiä, tonttukoristeen ja miehelle yhden jouluoluen sekä lapsille muutaman suklaan ja pienet AngryBirdsit... aika ihanasti ajateltu paketti meille, jokaiselle jotakin). Illalla esitin miehelle pienen toiveen unen ja valveen rajamailla: "huomenna haluaisin treenaamaan..." Mies vastasi jotain tähän suuntaan "Mmmmhhh..." Että saa nähdä kuinka mun käy! ;) Todennäköisesti hän on iltaan asti töissä enkä minä saa itseäni tästä härdellin keskeltä salille...
Sokeriton aika alkaa käymään vähiin, takana on 10viikkoa ja 3päivää... edessä 4päivää (holittoman kanssa mennään samoissa, tosin jäljellä on vielä vajaa nelisen kuukautta)! Eilen oli oikeasti TODELLA lähellä etten sortunut yhteen tummaan Geisha-konvehtiin. Illalla olin nälkäinen, ennen iltapalaa ja ensin ajattelin, että eihän yksi konvehti maailmaa kaada. Hypistelin jo sitä konvehtia kun mies komensi mut pois keittiöstä! :D Sitten mietin, että onhan se nyt perkule, jos on pystynyt olemaan yli 10viikkoa niin, että on syönyt 2 lusikallista hyydykekakkua ja pienen palan sen kakun pohjaa ja NYT kun on enää muutama päivä jäljellä menee herkuttelemaan. Ja kyse oli kuitenkin yhdestä konvehdista, mutta pidin pääni! Söin terveellisen iltapalan ja join teeni. Sitten ei edes tehnyt mieli makeaa, mulla oli siis vain ollut nälkä! Ja voi sitä mielessä käynyttä riemua, kun taas kerran pystyin pitämään selkärankani. Tiedän, että jouluna tulen herkuttelemaan useampana hetkenä, mutta en anna sen stressata! Sillä, minä myös tiedän ettei yksi tai kaksi herkkua silloin tällöin haittaa, jos koko muu aika sujuu hyvin. (kaikki tekstin kuvat We<3It)
Tästä nyt tuli tällänen liiba-laaba-postaus... tai sitten vain tuon edellisen postauksen jälkeen kaikki tuntuu hieman turhanpäiväiseltä, etenkin kun ei ole varsinaisesti mitään asiaa... ;)
Kaiken lisäksi tällä viikolla iski stressi siitä, että pitäisi löytää töitä, Kotkan päättäjät päättivät poistaa kuntalisän ja se vaikuttaa siis minuunkin. Toki kesäkuussa mun olisi jokatapauksessa ollut pakko hakeutua töihin (nuorimmainen tosiaan täyttää jo 3), nyt tämä vain hieman nopeutti mun aikataulua. Olen hyvin, hyvin onnekas kun olen saanut olla kotona lasten kanssa näinkin kauan, mutta en edelleenkään tiedä mitä haluaisin isona tehdä. Olen siis leipuri-kondiittori ja toki ne työt kiinnostaa ja kovasti. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että on alkanut vähän muunkinlainen ala kiinnostaa... olisi ihana ymmärtää enemmän tästä ravitsemuksesta. Se tosiaan tarkoittaa joko viittä vuotta yliopistossa tai sitten maksullista koulutusta, joka sekin kestää pari vuotta viikonloppuopintoina ja maksaa hivenen liikaa mulle tällä hetkellä... Toki jos saisi jotain töitä ja opiskelisi siinä samalla.... kaikki on kuitenkin vielä ihan auki. Tällä hetkellä lähestulkoon mikä tahansa duuni kelpaisi! Olisin kuitenkin niin halukas jakamaan muun kokemuksia ja auttamaan muita samojen asioiden kanssa ponnistelevia. Mikä olisikaan ihanampaa kuin kertoa ihmisille, että tiedän miltä heistä tuntuu ja tiedän miten siitä pääsee eroon. Mikä olisikaan mielenkiintoisempaa kuin antaa muille voimia omalla tekemisellään ja esimerkillään sekä oikeasti osata auttaa ja tietää mistä puhua. Mikä olisikaan palkitsevampaa kuin nähdä muidenkin onnistuvan!
 |
Ja jottei elämä olis ihan liian helppoa näin jouluviikolla, niin päätin maanantaina, että pienempi saa nyt opetella olemaan ilman vaippaa! JES! Vihoinkin se rumba loppuu... ja kyllä vasta kun lapsi on 2,5vuotias. Viltsu on pelännyt pottaa ja pönttöä tosi pitkään vaikkei hän ole mitään pahaa näiden kanssa kokenutkaan... ollaan pitkään "tehty tuttavuutta" kyseisten kavereiden kanssa ja vasta nyt ollaan sinut niiden kanssa. Joten äippä päätti HETI tarttua tilaisuuteen ja neljäs päivä valkeni jo ihan hyvänä. Voin kuitenkin taata teille, että pyykkiä on pesty! Niin ja jottei tää menis edelleenkään liian helpoksi, ni mies on töissä Vantaalla... käy siis yöt nukkumassa kotona ja päivät painaa duunissa. Mie täällä kauhuissani mietin kun hän pakettiauton kanssa tuolla ajelee päivittäin ja yritän saada joulua järjestettyä.
En siis ihan hirveästi ole ehtinyt treenaamaankaan... HARMI! Toki, ehkä nää on taas tekosyitä, mutta saavat nyt olla... tällä viikolla pääasiaan on noussut joulu, ystävät ja kotona olo. Nyt joku tosi-treenaaja ei taas kestä yhtään, että olen lusmuillut... ja täytyy kyllä myöntää että hieman se itseänikin harmittaa. Yritän kuitenkin saada koko pakan kasaan ennen maanantaita, jotta voidaan sitten rauhassa lomailla (ja treenata) koko porukka! Maanantai tosiaan meni ihan toipuessa näytöksestä, väsymys oli kova ja kaiken aikaa oli nälkä. Siis ihan virallinen ja todellinen nälkä. Tankkailin kunnon ruokaa aika mojovasti silloin. Tiistaina alkoi helpottaa ja Fustra-treeni teki TODELLA hyvää, hiki lensi ja koko kroppa oli mielettömässä jumissa, vaikka olinkin venytellyt sekä sunnuntaina että maanantaina. Muutama liike meni ihan ala-arvosesti kun yksinkertasesti lihakset oli NIIN poissa pelistä, mutta siinähän ne pikkuhiljaa treenin aikana aukeili ja olokin helpotti. Eilinen nyt menikin ihan kotoillessa, laiteltiin lasten kanssa joulukuusta jne. ja lisäksi ystäväpariskunta kävi illansuussa kahvittelemassa ja tuomassa pienen joulu-paketin (se sisälsi omenoita, mandariineja, paprikoita, pähkinöitä, sokeritonta glögiä, tonttukoristeen ja miehelle yhden jouluoluen sekä lapsille muutaman suklaan ja pienet AngryBirdsit... aika ihanasti ajateltu paketti meille, jokaiselle jotakin). Illalla esitin miehelle pienen toiveen unen ja valveen rajamailla: "huomenna haluaisin treenaamaan..." Mies vastasi jotain tähän suuntaan "Mmmmhhh..." Että saa nähdä kuinka mun käy! ;) Todennäköisesti hän on iltaan asti töissä enkä minä saa itseäni tästä härdellin keskeltä salille...
 |
 |
| Salaattia |
 |
| Ihania värejä ja makuja |
 |
| Ja joskus sitten jotain tälläistä! |
Tästä nyt tuli tällänen liiba-laaba-postaus... tai sitten vain tuon edellisen postauksen jälkeen kaikki tuntuu hieman turhanpäiväiseltä, etenkin kun ei ole varsinaisesti mitään asiaa... ;)
tiistai 18. joulukuuta 2012
Minun tarina
Kysymys-postauksessa kysyttiin miten ja miksi minusta tuli lihava? Jouduin hetken sulattelemaan tätä kysymystä ja miettimään mitä ja kuinka paljon asiasta kertoisin... sitten päätin, että kerron koko tarinan, jotta te ehkä ymmärtäisitte paremmin sen mitä olen tehnyt ja miksi, sekä nämä mun omat tuntemukset. Olen myös kovasti painottanut sitä, että olen tehnyt tämän muutoksen hitaasti siksi, että mun oma pää pysyisi mukana... ehkä tämä "tarina" auttaa ymmärtämään, miten syvässä nämä asiat ovat ja helpottavat ymmärtämään sitä miksi tämä maltti on ollut mulle valttia.
Olin aivan normaali lapsi, vilkas ja kovaääninen tosin (olen sitä edelleen, etenkin nyt kun olen taas löytänyt itseni ja uskallan olla se mikä olen). Kaikki muuttui joskus ala-asteen viimeisinä vuosina. Juurikaan mitään muutosta tekemättä lihoin liikaa koulun terveydenhoitajan mielestä ja toki näkeehän sen valokuvista. Syy huoleen oli varmasti aiheellinen, mutta tavat esittää asiat olivat vääränlaiset... Nykyään en edes enää muista miten asiat on esitetty, sillä olen sulkenut ne mielestäni niin hyvin. Muistan kuitenkin, että kaikki sattui ja kovaa! Tästä alkoi terkkari-lääkäri-sairaala-verikoe-rumba. Vaikken näissä varmasti edes paljon joutunut juoksemaan on mun ajatus siitä ajasta se, että en ollut oikein muualla kuin joissakin kokeissa tai terkkarilla, varmasti siksi, että nämä asiat ovat olleet silloin pinnalla ja jääneet mieleen enemmän kuin "muu elämä"... toki ensimmäiset verikokeet, missä otettiin 7putkea verta ja jalat meinas lähteä alta ja muut vastaavat kokemukset jäävät lapsen/nuoren mieleen... olen ollut näihin aikoihin noin 13 vuotias ja sairaalan papereiden mukaan 156cm ja 62kg.
Multa epäiltiin kilpirauhasen vajaatoimintaa. Lisäksi mun niska-hartia-päänsärkyjen takia multa tutkittiin myös pää, eli otettiin tietokonetomografia. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Päässä ei ollut mitään vikaa, mun työskentelyasennoissa kuulemma oli. Kilpirauhasen arvot olivat rajojen sisällä, joskin aivan alareunalla, joten lääkitystä ei aloitettu. Lääkärien mielestä arvot olivat sopivat, vaikkakin aivan alarajoilla ja eivät halunneet aloittaa niin nuorelle koko elämän kestävää lääkitystä. Olen useasti jälkikäteen ja aikuisena miettinyt, että mitähän olisi käynyt jos lääkitys olisi aloitettu, mutta sitten pyyhin ajatukset pois mielestäni, koska turha sitä on miettiä. Lääkärit tekivät varmasti ihan pätevän ratkaisun ja ajattelivat asiaa pidemmällä aikavälillä.
Koska mitään ei löytynyt, pääsin (tai jouduin) ravitsemusterapeutin puheille... Mun piti pitää ruokapäiväkirjaa viikon verran, mitä hän sitten tutki ja arvioi. Kävin siellä kerran... siis KERRAN! Se oli aivan kamalaa, mutta ehkä useampi kerta olisi kuitenkin tehnyt tehtävänsä, yhdestä kerrasta ei ollut mitään hyötyä ja se tuntui vaan aivan turhalta ja idiootilta jutulta... se oli jotain mihin mut oli pakotettu ja mistä ei ollut mitään apua mulle. Sen muistan, että maidon juontia piti rajoittaa... luiden kasvu oli todettu olevan puoli vuotta edellä mun iästä ja söin maitotuotteitakin liikaa. Vasta viime vuosina olen tajunnut ettei se rasvaton maito todellakaan ole se mun pahin moka tässä ruokailussa.
Mitä tästä kaikesta sitten seurasi? Käännyin jotenkin sisäänpäin ja halusin tehdä muutoksen. En enää jaksanut olla vain se lihava-lapsi, joka joutuu juoksemaan lääkärissä ja verikokeissa... meni aikaa ja lähdettiin yläasteelle. Olin aivan hukassa... suoritin koulua ja tahdoin jollain tapaa löytää hyväksyntää, joten käytin kaiken energiani kouluun... yläasteen päästötodistuksen keskiarvo on muistaakseni 9,1 vaikka pistin koko ysi-luokan ihan ranttaliksi. Kahdeksannella luokalla myös päätin, että olisi aika laihtua... ja niin lopetin syömisen. Halusin kotona käyttää ihanaa kukkalautasta, mikä kyllä oli todella kaunis, mutta taka-ajatuksena oli se, että se oli normaaleja lautasia pienempi ja siihen ei siis mahtunut niin paljon ruokaa... plus että mitä vähemmän ruokaa oli lautasella, sitä helpompi sitä oli jemmata. Koulussa en muista syöneeni juurikaan mitään. Osittain kaikki johtui myös siitä häpeästi mitä tunsin ollessani lihava... eihän lihavat voi syödä! Se häpeä mitä tunsin, söi mua sisältäpäin. Muutamassa kuukaudessa laihduin paljon, mutta en silloinkaan ollut laiha, joten mua vain kehuttiin. Muistan aivan elävästi kuinka liikunnanopettajani (joka oli muuten ihana ihminen) pysäytti mut kerran rappusissa ja kehui mun ulkonäköä ja sitä miten olin painon suhteen edistynyt. Olin NIIN ylpeä itsestäni! Mutta eihän kenelläkään varmasti käynyt mielessä, että mikään olisi ollut pielessä sillä olin laihtunut vähän normaalimmaksi, enkä alilaihaksi.
En tiedä mikä sitten kävi, mutta jotenkin sain itseni takaisin raiteilleni. Taisi siinä olla osa äitini apua, joka jossain kohtaa taisi tajuta missä menen ja, että kaikki ei taida tyttärellä olla ihan kohdallaan. Muistelisin, että tässä kohtaa olisin ollut parisen kuukautta lähes syömättä. Salakavalasti kaikki alkoi ja nyt lähes 15vuotta myöhemmin näistä kärsitään edelleen. Osaan jemmata ruokaa ja tiedän tasan tarkkaan sen, kuinka vähän voin syödä ilman, että jalat lähtee alta ihan kokonaan. Yläaste mentiinkin sitten loppuun todella railakkaasti, sillä rippikoulun jälkeen löysin uuden kaveriporukan, oltiin kaikki isosia ja todella tiiviisti yhdessä. Silloin tunsin kuuluvani johonkin ja mua ei arvosteltu ulkonäön perusteella. Hölläsin koulussa tosi kovasti ja keskityin ihan muihin juttuihin... tämä vuosi teki kaikessa railakkuudessaan hyvää ja unohdin täysin murehtimisen itsestäni. Jossakin mieleni sopukoissa kuitenkin eli se hirviö, joka aika-ajoin nosti päätään ja sai mun epävarmuuden valloilleen. Ajattelin aina olevani ISO, vaikka näin jälkikäteen tajuan etten aina sitä ehkä ollutkaan, en ainakaan niissä suhteissa missä kuvittelin!
Ammattikoulussa/lukiossa koin ensimmäisen "rakkauden" ja sydänsurun, mikä ehkä hieman taas toi esiin näitä vanhoja kaavoja... tällöinkin tunsin tehneeni kaiken väärin, vaikka tosiasiassa asiat olivat hieman toisin. Olin tottunut siihe, että kaikesta täytyy syyttää itseään ja, että jos joku epäonnistuu on se automaattisesti minun vika. Ja taas keskityin kouluun sekä rellestämiseen... ahdisti ja tuskastutti... Hoidin koulun, kävin tanssitunnilla ja rellestin... Tein myös töitä... 6päiväistä viikkoa ja joka lauantai jossain hillumassa. Niin se ammattikoulu-lukio-yhdistelmä meni. Ammattikoulun puolelta lähes parhaat mahdolliset arvosanat ja lukiosta ei ihan parhaat mahdolliset, mutta kuitenkin... harmittaa edelleen, että matikasta tuli vain E, 2pisteen päästä L:stä! Samainen peikko kummitteli mielessä ja ajattelin aina itseni paljon isommaksi kuin kukaan muu.
Näiden koulujen jälkeen halusin pois Kotkasta... halu oli valtava ja ahdistus tässä kaupungissa kamala. Muutin isoveljeni luoke Vantaalle ja pääsin Helsinkiin kouluun. Opiskelin, tein töitä ja TAAS rellestin. Vuosi siinä meni ja päätin, että nyt PERKELE (anteeksi) homma pistetään poikki. Hain AuPairiksi ja pääsinkin. Muutto ulkomaille, uudet ympyrät, uusi vastuu, oma elämä! Vuoden aikana tutustuin ihanaan ja urheilulliseen naiseen... hänelle pystyin kertomaan kaiken, ilman, että hän tunsi minua entuudestaan. Hän ei tiennyt menneisyydestäni mitään eikä näin ollen arvostellut mua sen perusteella vaan teki omat valinnat ja halusi olla minun kanssa tekemisissä. Hän oli mun tuki ja turva ulkomailla, tämä ihana ihminen on edelleen mulle tärkeä vaikka ollaan yhteyksissä aivan liian vähän. Hänen kanssaan lenkkeiltiin ja käytiin maailman suloisimmalla salilla pienten Belgialaisten vanhusten kanssa. Hän tarkkaili mun syömisiä etten lipsuisi mihinkään tyhmyyteen. Hänelle kerroin heti, kun olin yhdellä syömiskerralla jemmannut ruokaa. Osittain hänen ansiostaan löysin taas itseäni ja koin mitä mahtavimpia asioita. Tämä vuosi on yksi mun elämäni parhaista ja antoisimmista.
Sitten oli edessä muutto takasinin Kotkaan. Tulin takaisin, opiskelin sosionomiksi, asuin kahden ihanan kämppiksen kanssa (poikia molemmat)... tapasin Tonin. Olin yhtenä keskiviikkona baarissa ystävieni kanssa, kävin kaikesta rellestämisestä huolimatta harvoin viikolla missään, sillä koulut ja työt piti hoitaa AINA kunnialla. Mutta tänä keskiviikkona repäisin ja lähdin ulos. Sitten yhtäkkiä baarin tanssilattialla olikin muutama mies, toinen hieman tuttu (kaverin veli) ja toinen ei yhtään tuttu, mutta sitäkin mielenkiintoisempi ja komeampi! Loppuilta menikin sitten miestä "metsästäessä"... loppuillasta baarin ulkopuolella olin aivan myyty, kun tämä mies nosti mut pakaroista syliinsä. Kuulostaa varmasti oudolta mutta lähinnä tämä herätti mun mielenkiinnon siksi, että se mies ylipäänsä jaksoi tehdä sen, siis nostaa MUT syliinsä. Noh, ja tekeehän Vin Diesel niin yhdessä Fast and Furious-leffassa... ;) Yhdessä oli sitten kuitenkin kiva vaan olla ja keskittyä toisiinsa, toki hyvä ruoka maistui meille molemmille...
Sitten me seurusteltiinkin jo tiiviisti... Lähdin vielä vaihtoon kolmaksi kuukaudeksi ja ennen sitä mentiin kihloihin. Kun tulin kotiin, muutettiin yhteen ja jäätiin odottamaan Veetiä. Raskausaikan LIHOIN! Siis aivan kirjaimellisesti lihoin... lopetin kaiken tekemisen ja vain söin... Olin aivan varma, että jos teen jotain niin lapsi päättää olla tulematta. Olin tähän mennessä syyttänyt itseäni kaikista pahoista asioista ja tätä en tahtonut pilata... olin aivan varma, että jos otan yhdenkin vääränlaisen askeleen lapsi irtisanoutuu meidän "sopimuksesta". En tietenkään kertonut tästä kenellekkään, sehän nyt olisi ollut ihan käsittämätöntä, nämä tälläiset asiat kun kuului pitää omana tietona! Loppujen lopuski lihoin siinä 9kuukaudessa lähes 30kiloa... Veetin syntymän jälkeen otin itseäni niskasta, sillä silloin vaaka näyttä likimain 106kg... Samaan aikaan kärsin melkoisista babyblues-fiiliksistä ja jälkikäteen ollaan mietitty, että näistäkin olisi tietysti voinut puhua jossakin, mutta minäpä taas kärvistelin yksinäni ja Toni sai tuntea kaiken mun pahan olon suunnattomana kiukutteluna. Laihdutin kuitenkin sinne n.85kiloon, jotta mahduin hääpukuuni ja sain oman prinsessa-päiväni. Naimisiin mentiin siis 2008 ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen itseenikin. Tosin olin tehnyt sen virheen JÄLLEEN, että olin kärvistellyt, jotta paino tippuisi... ja koko vuosi oli muutenkin mennyt ihan sumussa.
Isäni kuoli joulukuussa 2008 ja mitenkäs muuten olisin nuollut haavojani kuin syömällä... siihen mennessä syöminen oli jo iskostunut niin syvälle, että se oli ainut asia mitä osasin surun keskellä tehdä. Ja taas minä lihoin... nyt sinne n. 91kiloon... tämä paino on merkattu mun neuvolakorttiin, kun jäin odottamaan Viljamia... Olin aivan kauhusta kankeana, kun ajattelin niitä punnituksia ja niitä seuraavia saarnoja. Olen monesti miettinyt, että ainut mikä pelasti toisen raskausajan oli mun ihana lääkäri, joka aina jaksoi sanoa mulle ettei se paino niin paha asia ole... hoitajat puolestaan tohisivat JOKAIKINEN kerta siitä, että olin TAAS lihonut! En nauttinut yhtään tästä raskausajasta juurikin tämän kamalan vouhotuksen takia. Toisen raskauden aikana tosin uskalsin liikkua suht hyvin (kunhan ensin olin päässyt eroon alun kaiken aikaisesta kuvotuksesta)... Paino nousi n.17kiloa tämän raskauden aikana, eli ihan liikaa kuitenkin taas. Laitokselle tästä raskaudesta jäi, hmm, just ja just lapsen paino... Ensimmäinen virallinen punnitus synnytksen jälkeen on muutama viikkoa tapahtman jälkeen, kun osa turvotuksesta oli laskenut ja tuolloin se vaaka näytti sen 103,1kg.
Sitten kävi jotain mun päässä... totesin sekä itselleni, että miehelleni, etä olen ollut kohta 20vuotta ylipainoinen, syönyt aivan päin honkia, laihduttanut aivan miten sattuu, voinut huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin... en halunnut lapsieni oppivan tuota kaikkea saatikka, että he joutuisivat kokemaan jotain tälläistä mitä minä olen kokenut. En halunnut sairastua, en halua olla enää lihava, en halua kuolla ennen aikojani. Halusin muuttaa kaiken ja se muutos täytyi lähteä minusta itsestäni. Se muutos ei tarkoita pelkästään ulkoista muutosta vaan koko minua. Ne arvet mitkä olen saanut sisääni eivät katoa koskaan, mutta olen saanut niitä häivitettyä. En edelleenkään sano olevani terve, mutta huomattavasti terveempi kuin hyvin, hyvin pitkään aikaan. En sano, että suurin muutos olisi tapahtunut ulkoisessa minussa, vaan sisälläni... Niissä asioissa joita muut eivät näe ja jotka vain minä tiedän. Nyt pelkään sitä, että musta on tulossa itsekäs ja ylimielinen... olen ollut niin pitkään olemassa vain muita varten ja pyydellyt olemassaoloani anteeksi, että nyt en osaa käsittää sellaista normaalia itsetuntoa ja hyvää oloa omasta itsestä ja olemisesta.
Voitte kuvitella kuinka tunteikasta tätä on ollut kirjoittaa, saatikka muistella kaikkia niitä hetkiä, mitkä mut ovat tähän johdattaneet. Paljon on arpia ja paljon on koettua elämää... varmasti on rankempiakin elämäntarinoita olemassa, mutta tämä kipu on riittänyt mulle. Tämä matka on kuljettu tähän mennessä ja toivon, että tästä eteenpäin voin vain ajatella kaikkea tätä koettua kasvattavana. En olisi nyt tämä ihminen, jos kaikkea tätä ei olisi koettu... enkä todellakaan seisoisi tässä nyt näin vahvana, jossen olisi tuota viimeistä päätöstä tehnyt itse. En silti aliarvioi yhtään niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet mun rinnalla kaiken tämän ajan. On paljon ihmisiä, jotka ovat jossain kohtaa mun elämää tuoneet paljon iloa ja on monta ihmistä, jotka ovat nähneet tämän kaikan. Hienointa on huomata, että kuluneiden parin vuoden aikana kovin moni ystävä ja läheinen on osoittautunut todelliseksi auttajaksi ja kannustajaksi. Arvostan teidän kaikkien apua ja tsemppausta. Arvostan myös aivan hirveästi niitä ihmisiä, jotka lukee tätä mun blogia ja jotka jaksavat antaa niin paljon kannustavaa palautetta, ehkä tekin tämän luettuanne ymmärrätte mitä tämä kaikki mulle merkitsee... jos siis jaksoitte tänne asti lukea. :D
Olin aivan normaali lapsi, vilkas ja kovaääninen tosin (olen sitä edelleen, etenkin nyt kun olen taas löytänyt itseni ja uskallan olla se mikä olen). Kaikki muuttui joskus ala-asteen viimeisinä vuosina. Juurikaan mitään muutosta tekemättä lihoin liikaa koulun terveydenhoitajan mielestä ja toki näkeehän sen valokuvista. Syy huoleen oli varmasti aiheellinen, mutta tavat esittää asiat olivat vääränlaiset... Nykyään en edes enää muista miten asiat on esitetty, sillä olen sulkenut ne mielestäni niin hyvin. Muistan kuitenkin, että kaikki sattui ja kovaa! Tästä alkoi terkkari-lääkäri-sairaala-verikoe-rumba. Vaikken näissä varmasti edes paljon joutunut juoksemaan on mun ajatus siitä ajasta se, että en ollut oikein muualla kuin joissakin kokeissa tai terkkarilla, varmasti siksi, että nämä asiat ovat olleet silloin pinnalla ja jääneet mieleen enemmän kuin "muu elämä"... toki ensimmäiset verikokeet, missä otettiin 7putkea verta ja jalat meinas lähteä alta ja muut vastaavat kokemukset jäävät lapsen/nuoren mieleen... olen ollut näihin aikoihin noin 13 vuotias ja sairaalan papereiden mukaan 156cm ja 62kg.
 |
| 4 luokka |
 |
| 5 luokka |
 |
| 6 luokka |
 |
| 7 luokka |
Koska mitään ei löytynyt, pääsin (tai jouduin) ravitsemusterapeutin puheille... Mun piti pitää ruokapäiväkirjaa viikon verran, mitä hän sitten tutki ja arvioi. Kävin siellä kerran... siis KERRAN! Se oli aivan kamalaa, mutta ehkä useampi kerta olisi kuitenkin tehnyt tehtävänsä, yhdestä kerrasta ei ollut mitään hyötyä ja se tuntui vaan aivan turhalta ja idiootilta jutulta... se oli jotain mihin mut oli pakotettu ja mistä ei ollut mitään apua mulle. Sen muistan, että maidon juontia piti rajoittaa... luiden kasvu oli todettu olevan puoli vuotta edellä mun iästä ja söin maitotuotteitakin liikaa. Vasta viime vuosina olen tajunnut ettei se rasvaton maito todellakaan ole se mun pahin moka tässä ruokailussa.
Mitä tästä kaikesta sitten seurasi? Käännyin jotenkin sisäänpäin ja halusin tehdä muutoksen. En enää jaksanut olla vain se lihava-lapsi, joka joutuu juoksemaan lääkärissä ja verikokeissa... meni aikaa ja lähdettiin yläasteelle. Olin aivan hukassa... suoritin koulua ja tahdoin jollain tapaa löytää hyväksyntää, joten käytin kaiken energiani kouluun... yläasteen päästötodistuksen keskiarvo on muistaakseni 9,1 vaikka pistin koko ysi-luokan ihan ranttaliksi. Kahdeksannella luokalla myös päätin, että olisi aika laihtua... ja niin lopetin syömisen. Halusin kotona käyttää ihanaa kukkalautasta, mikä kyllä oli todella kaunis, mutta taka-ajatuksena oli se, että se oli normaaleja lautasia pienempi ja siihen ei siis mahtunut niin paljon ruokaa... plus että mitä vähemmän ruokaa oli lautasella, sitä helpompi sitä oli jemmata. Koulussa en muista syöneeni juurikaan mitään. Osittain kaikki johtui myös siitä häpeästi mitä tunsin ollessani lihava... eihän lihavat voi syödä! Se häpeä mitä tunsin, söi mua sisältäpäin. Muutamassa kuukaudessa laihduin paljon, mutta en silloinkaan ollut laiha, joten mua vain kehuttiin. Muistan aivan elävästi kuinka liikunnanopettajani (joka oli muuten ihana ihminen) pysäytti mut kerran rappusissa ja kehui mun ulkonäköä ja sitä miten olin painon suhteen edistynyt. Olin NIIN ylpeä itsestäni! Mutta eihän kenelläkään varmasti käynyt mielessä, että mikään olisi ollut pielessä sillä olin laihtunut vähän normaalimmaksi, enkä alilaihaksi.
 |
| 8 luokka |
 |
| Rippijuhlat... ja WAU mikä kukkamekko... ;) |
 |
| Vanhojentanssit |
Ammattikoulussa/lukiossa koin ensimmäisen "rakkauden" ja sydänsurun, mikä ehkä hieman taas toi esiin näitä vanhoja kaavoja... tällöinkin tunsin tehneeni kaiken väärin, vaikka tosiasiassa asiat olivat hieman toisin. Olin tottunut siihe, että kaikesta täytyy syyttää itseään ja, että jos joku epäonnistuu on se automaattisesti minun vika. Ja taas keskityin kouluun sekä rellestämiseen... ahdisti ja tuskastutti... Hoidin koulun, kävin tanssitunnilla ja rellestin... Tein myös töitä... 6päiväistä viikkoa ja joka lauantai jossain hillumassa. Niin se ammattikoulu-lukio-yhdistelmä meni. Ammattikoulun puolelta lähes parhaat mahdolliset arvosanat ja lukiosta ei ihan parhaat mahdolliset, mutta kuitenkin... harmittaa edelleen, että matikasta tuli vain E, 2pisteen päästä L:stä! Samainen peikko kummitteli mielessä ja ajattelin aina itseni paljon isommaksi kuin kukaan muu.
 |
| Ylioppilasjuhlat |
Näiden koulujen jälkeen halusin pois Kotkasta... halu oli valtava ja ahdistus tässä kaupungissa kamala. Muutin isoveljeni luoke Vantaalle ja pääsin Helsinkiin kouluun. Opiskelin, tein töitä ja TAAS rellestin. Vuosi siinä meni ja päätin, että nyt PERKELE (anteeksi) homma pistetään poikki. Hain AuPairiksi ja pääsinkin. Muutto ulkomaille, uudet ympyrät, uusi vastuu, oma elämä! Vuoden aikana tutustuin ihanaan ja urheilulliseen naiseen... hänelle pystyin kertomaan kaiken, ilman, että hän tunsi minua entuudestaan. Hän ei tiennyt menneisyydestäni mitään eikä näin ollen arvostellut mua sen perusteella vaan teki omat valinnat ja halusi olla minun kanssa tekemisissä. Hän oli mun tuki ja turva ulkomailla, tämä ihana ihminen on edelleen mulle tärkeä vaikka ollaan yhteyksissä aivan liian vähän. Hänen kanssaan lenkkeiltiin ja käytiin maailman suloisimmalla salilla pienten Belgialaisten vanhusten kanssa. Hän tarkkaili mun syömisiä etten lipsuisi mihinkään tyhmyyteen. Hänelle kerroin heti, kun olin yhdellä syömiskerralla jemmannut ruokaa. Osittain hänen ansiostaan löysin taas itseäni ja koin mitä mahtavimpia asioita. Tämä vuosi on yksi mun elämäni parhaista ja antoisimmista.
 |
| Ystävän kanssa Belgiassa |
Sitten oli edessä muutto takasinin Kotkaan. Tulin takaisin, opiskelin sosionomiksi, asuin kahden ihanan kämppiksen kanssa (poikia molemmat)... tapasin Tonin. Olin yhtenä keskiviikkona baarissa ystävieni kanssa, kävin kaikesta rellestämisestä huolimatta harvoin viikolla missään, sillä koulut ja työt piti hoitaa AINA kunnialla. Mutta tänä keskiviikkona repäisin ja lähdin ulos. Sitten yhtäkkiä baarin tanssilattialla olikin muutama mies, toinen hieman tuttu (kaverin veli) ja toinen ei yhtään tuttu, mutta sitäkin mielenkiintoisempi ja komeampi! Loppuilta menikin sitten miestä "metsästäessä"... loppuillasta baarin ulkopuolella olin aivan myyty, kun tämä mies nosti mut pakaroista syliinsä. Kuulostaa varmasti oudolta mutta lähinnä tämä herätti mun mielenkiinnon siksi, että se mies ylipäänsä jaksoi tehdä sen, siis nostaa MUT syliinsä. Noh, ja tekeehän Vin Diesel niin yhdessä Fast and Furious-leffassa... ;) Yhdessä oli sitten kuitenkin kiva vaan olla ja keskittyä toisiinsa, toki hyvä ruoka maistui meille molemmille...
 |
| Vastarakastuneet |
 |
| Puolassa vaihdossa |
Sitten me seurusteltiinkin jo tiiviisti... Lähdin vielä vaihtoon kolmaksi kuukaudeksi ja ennen sitä mentiin kihloihin. Kun tulin kotiin, muutettiin yhteen ja jäätiin odottamaan Veetiä. Raskausaikan LIHOIN! Siis aivan kirjaimellisesti lihoin... lopetin kaiken tekemisen ja vain söin... Olin aivan varma, että jos teen jotain niin lapsi päättää olla tulematta. Olin tähän mennessä syyttänyt itseäni kaikista pahoista asioista ja tätä en tahtonut pilata... olin aivan varma, että jos otan yhdenkin vääränlaisen askeleen lapsi irtisanoutuu meidän "sopimuksesta". En tietenkään kertonut tästä kenellekkään, sehän nyt olisi ollut ihan käsittämätöntä, nämä tälläiset asiat kun kuului pitää omana tietona! Loppujen lopuski lihoin siinä 9kuukaudessa lähes 30kiloa... Veetin syntymän jälkeen otin itseäni niskasta, sillä silloin vaaka näyttä likimain 106kg... Samaan aikaan kärsin melkoisista babyblues-fiiliksistä ja jälkikäteen ollaan mietitty, että näistäkin olisi tietysti voinut puhua jossakin, mutta minäpä taas kärvistelin yksinäni ja Toni sai tuntea kaiken mun pahan olon suunnattomana kiukutteluna. Laihdutin kuitenkin sinne n.85kiloon, jotta mahduin hääpukuuni ja sain oman prinsessa-päiväni. Naimisiin mentiin siis 2008 ja olin pitkästä aikaa tyytyväinen itseenikin. Tosin olin tehnyt sen virheen JÄLLEEN, että olin kärvistellyt, jotta paino tippuisi... ja koko vuosi oli muutenkin mennyt ihan sumussa.
 |
| RV 39+5 ensimmäinen synnytys käynnissä |
 |
| Häät <3 |
Isäni kuoli joulukuussa 2008 ja mitenkäs muuten olisin nuollut haavojani kuin syömällä... siihen mennessä syöminen oli jo iskostunut niin syvälle, että se oli ainut asia mitä osasin surun keskellä tehdä. Ja taas minä lihoin... nyt sinne n. 91kiloon... tämä paino on merkattu mun neuvolakorttiin, kun jäin odottamaan Viljamia... Olin aivan kauhusta kankeana, kun ajattelin niitä punnituksia ja niitä seuraavia saarnoja. Olen monesti miettinyt, että ainut mikä pelasti toisen raskausajan oli mun ihana lääkäri, joka aina jaksoi sanoa mulle ettei se paino niin paha asia ole... hoitajat puolestaan tohisivat JOKAIKINEN kerta siitä, että olin TAAS lihonut! En nauttinut yhtään tästä raskausajasta juurikin tämän kamalan vouhotuksen takia. Toisen raskauden aikana tosin uskalsin liikkua suht hyvin (kunhan ensin olin päässyt eroon alun kaiken aikaisesta kuvotuksesta)... Paino nousi n.17kiloa tämän raskauden aikana, eli ihan liikaa kuitenkin taas. Laitokselle tästä raskaudesta jäi, hmm, just ja just lapsen paino... Ensimmäinen virallinen punnitus synnytksen jälkeen on muutama viikkoa tapahtman jälkeen, kun osa turvotuksesta oli laskenut ja tuolloin se vaaka näytti sen 103,1kg.
 |
| 16.5.2010 |
 |
| 4.6.2010 aamulla syntynyt lapsi, isoveikka ja väsynyt äiti |
 |
| Tuskasen kuuma ristiäispäivä ja MAHTAVAT vanhemmat |
Sitten kävi jotain mun päässä... totesin sekä itselleni, että miehelleni, etä olen ollut kohta 20vuotta ylipainoinen, syönyt aivan päin honkia, laihduttanut aivan miten sattuu, voinut huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin... en halunnut lapsieni oppivan tuota kaikkea saatikka, että he joutuisivat kokemaan jotain tälläistä mitä minä olen kokenut. En halunnut sairastua, en halua olla enää lihava, en halua kuolla ennen aikojani. Halusin muuttaa kaiken ja se muutos täytyi lähteä minusta itsestäni. Se muutos ei tarkoita pelkästään ulkoista muutosta vaan koko minua. Ne arvet mitkä olen saanut sisääni eivät katoa koskaan, mutta olen saanut niitä häivitettyä. En edelleenkään sano olevani terve, mutta huomattavasti terveempi kuin hyvin, hyvin pitkään aikaan. En sano, että suurin muutos olisi tapahtunut ulkoisessa minussa, vaan sisälläni... Niissä asioissa joita muut eivät näe ja jotka vain minä tiedän. Nyt pelkään sitä, että musta on tulossa itsekäs ja ylimielinen... olen ollut niin pitkään olemassa vain muita varten ja pyydellyt olemassaoloani anteeksi, että nyt en osaa käsittää sellaista normaalia itsetuntoa ja hyvää oloa omasta itsestä ja olemisesta.
 |
| Ja tässä mennään nyt, kuva on nähty jo täällä blogissa, mutta uudempia ei ole otettu... |
Voitte kuvitella kuinka tunteikasta tätä on ollut kirjoittaa, saatikka muistella kaikkia niitä hetkiä, mitkä mut ovat tähän johdattaneet. Paljon on arpia ja paljon on koettua elämää... varmasti on rankempiakin elämäntarinoita olemassa, mutta tämä kipu on riittänyt mulle. Tämä matka on kuljettu tähän mennessä ja toivon, että tästä eteenpäin voin vain ajatella kaikkea tätä koettua kasvattavana. En olisi nyt tämä ihminen, jos kaikkea tätä ei olisi koettu... enkä todellakaan seisoisi tässä nyt näin vahvana, jossen olisi tuota viimeistä päätöstä tehnyt itse. En silti aliarvioi yhtään niitä ihmisiä, jotka ovat jaksaneet mun rinnalla kaiken tämän ajan. On paljon ihmisiä, jotka ovat jossain kohtaa mun elämää tuoneet paljon iloa ja on monta ihmistä, jotka ovat nähneet tämän kaikan. Hienointa on huomata, että kuluneiden parin vuoden aikana kovin moni ystävä ja läheinen on osoittautunut todelliseksi auttajaksi ja kannustajaksi. Arvostan teidän kaikkien apua ja tsemppausta. Arvostan myös aivan hirveästi niitä ihmisiä, jotka lukee tätä mun blogia ja jotka jaksavat antaa niin paljon kannustavaa palautetta, ehkä tekin tämän luettuanne ymmärrätte mitä tämä kaikki mulle merkitsee... jos siis jaksoitte tänne asti lukea. :D
maanantai 17. joulukuuta 2012
Saliohjelma
Olen jo hetken miettinyt, että millaseksi muokkaisin tuota mun ohjelmaa ja millä saisin mielenkiinnon pysymään kunnolla yllä. Päätin siis tehdä itselleni kolmijakoisen treenin ja vetää kunkin osion kerran viikossa läpi. Näin takaan sen, että saan kunnon treenin, mutta että lihakset saa kuitenkin tarpeeksi lepoa. Mulla kun on viikossa niitä tanssitunteja ja ryhmäliikuntaakin, niin katson riittäväksi tämän kolme kertaa viikossa salilla käynnin. Olen ajatellut pyrkiä siihen, että sunnuntait pyhittäisin täysin levolle ja perheelle ja muina päivinä voisi sitten "painaa menemään". Kolmekymppiä lähenee ja mun tahti kovenee, tykkään siitä!
Day 1.
- Kyykyt laitteessa 3x10
- Barbell HipThrust 3x10
- Pakarapotku laitteessa 3x10/puoli
- Reiden ojennus laitteessa 3x10
- Reiden koukistus laitteessa 3x10
- Pohjenousu 3x10
Day 2.
- Hyvää huomenta-liike yhdellä jalalla tangon kanssa 3x10/puoli
- Ylätalja 3x10
- MaVe + kulmasoutu 3x10
- Selän ojennus 3x10
- Jalkojen nosto (vatsat) 3x8-10
- Linkkarit sivulle 3x20
- Sivutaivutus painolla 2x12/puoli
Day 3.
- Vipunostot maaten 3x10
- Pystypunnerrus 3x10
- Vipunostot selän takaa sivuille 3x10/puoli
- Ojentajat laitteessa 3x10
- Hauiskäännöt laitteessa 3x10
- Rintaprässi 3x10
- Ojentajadippi penkillä 3x10
Painot jätin vielä "vapaiksi", koska haluan tehdä tällä/ensi viikolla hieman kokeiluja noiden painojen suhteen eli siis haastaa itseäni ja katsoa mihin pystyn ja millaisiksi painot muodostuu. Merkkaan ne sitten omaan vihkoseeni ja jos jotakuta kiinnostaa niin hihkaiskaa, laitan niitä sitten myöhemmin tulemaan. Munhan piti siis vetää tää jo läpi tällä viikolla, mut huomiselle on varattuna Fustra niin en tiedä ehdinkö kaikkia ohjelmia tekemään... ei muuten, mutta painaa toi joulukin jo päälle. Mutta välipäivinä viimeistään on koko ohjelma hoidettu läpi.
 |
| We<3It |
Day 1.
- Kyykyt laitteessa 3x10
- Barbell HipThrust 3x10
- Pakarapotku laitteessa 3x10/puoli
- Reiden ojennus laitteessa 3x10
- Reiden koukistus laitteessa 3x10
- Pohjenousu 3x10
Day 2.
- Hyvää huomenta-liike yhdellä jalalla tangon kanssa 3x10/puoli
- Ylätalja 3x10
- MaVe + kulmasoutu 3x10
- Selän ojennus 3x10
- Jalkojen nosto (vatsat) 3x8-10
- Linkkarit sivulle 3x20
- Sivutaivutus painolla 2x12/puoli
Day 3.
- Vipunostot maaten 3x10
- Pystypunnerrus 3x10
- Vipunostot selän takaa sivuille 3x10/puoli
- Ojentajat laitteessa 3x10
- Hauiskäännöt laitteessa 3x10
- Rintaprässi 3x10
- Ojentajadippi penkillä 3x10
Painot jätin vielä "vapaiksi", koska haluan tehdä tällä/ensi viikolla hieman kokeiluja noiden painojen suhteen eli siis haastaa itseäni ja katsoa mihin pystyn ja millaisiksi painot muodostuu. Merkkaan ne sitten omaan vihkoseeni ja jos jotakuta kiinnostaa niin hihkaiskaa, laitan niitä sitten myöhemmin tulemaan. Munhan piti siis vetää tää jo läpi tällä viikolla, mut huomiselle on varattuna Fustra niin en tiedä ehdinkö kaikkia ohjelmia tekemään... ei muuten, mutta painaa toi joulukin jo päälle. Mutta välipäivinä viimeistään on koko ohjelma hoidettu läpi.
 |
| We<3It |
Näytös
Okei, sanoin eilen etten laita kuvia näytöksestä, mut sain käsiini sellaisia kuvia, mitkä on ehkä vaan pakko jakaa teidän kanssa!
Edellä kuvat meidän street/hiphop ryhmän koreografiasta. Ylemmässä minä keskellä miekan kera, sitä ei tosin oikein näy! ;) Tanssin biisinä oli Coldplay ft. Rihanna Princess of china.
Tässä showtanssin tytöt... koreografia on Ennin. Ja siinä me Ennuskan kanssa vieretysten kuvassakin, muut tytöt sai sydämet kasvojen eteen, alta paljastuis paljon Pepsodent-hymyjä, mutta jätetään ne nyt tästä paljastamatta. Tässä tanssissa biisi oli niinkin ihana kuin tämä. Hämmentävä biisivalinta (sori Enni), mut loppujenlopuksi AIVAN MIELETÖN biisi tanssia!
Ja sitten kolmas tanssi missä olin mukana (niistä street/hiphopin 7-9vuotiaista en tänne nyt laittele kuvia ollenkaan, mutta ne jos ketkä oli ihania näytöksessä ja sulatti tän ohjaajan sydämen ihan tyystin). Tämä on siis minun nykytanssiryhmä ja koreografia siis allekirjoittaneen käsialaa. Mie olen NIIN ylpeä näistä mun tytöistä... tanssivat ihan älyttömän kauniisti ja esittivät just eikä melkein tunteen oikein. Tässä on biisinä Hurts:n Illuminated ja tää kyseinen biisi on mulle todella tärkeä. Pidän Hurtsistä tosi kovasti ja toi kyseinen biisi on sellanen, jonka aikana tunnen kasvavani, se kuvastaa jotenkin mun tätä kuljettua matkaa omaan itseeni. Tanssikin kertoi yksilön kasvutarinan ja lopussa tuli aika "dramaattinen" lopetus, kun yksi tanssijoista juoksee meidän muiden tekemiä "rappusia" pitkin ylös ja kaatuaa rappujen taakse. Tämä kuvastaa siis yksilön kasvussa sitä käännettä jolloin tekee sen päätöksen jääkö paikalleen vai tekeekö muutoksen elämäänsä. Tavallaan voisi siis ajatella, että halusin kertoa tällä koreografialla tän mun kuljetun matkan ja siksi tämä kyseinen tanssi oli mulle niin tärkeä. Ja tytöt teki tästä siis täydellisen. Voitte siis kuvitella miksi eiliset ajatukset olivat ehkä hieman sekavia ja miksi jokainen tanssi toi onnelliset kyyneleet silmiin. (Ja toivottavasti kukaan ei pahastu, että näistä kuvista en alkanut jokaisen tanssijan kasvoja pyyhkimään kadoksiin, yritin valita kuvat niin ettei niistä ehkä ihan kaikkia ainakaan tunnistaisi.)
Sellaista siis... tänäänkin kroppa ihan sekaisin ja pää vielä enemmän sekaisin. Kaikki saa mut kyyneliin ja tunteet heittelee ihan ääripäästä toiseen. Väsymys on huikea, kroppa illan venyttelyistä huolimatta juntturassa. Tänään otan ihan rauhallisesti, yritän kasailla ajatuksia ja itseäni, venyttelen ja kuuntelen kehoani. Laittelen hiljalleen paikkoja kuntoon ja taidetaan me saada tänään se kuusikin kotiin, ainakin sulamaan jos ei muuta. Pikkuhiljaa, tällä viikolla keräillään joulu kasaan, paketoidaan viimeiset lahjat ja nautitaan olosta ja rauhasta. Hieman treenataan (tästä lisää varmaankin illalla, kunhan ensin ehdin istua alas ja suunnitella tulevan viikon treenit ja uudet ohjelmat), ulkoillaan ja huolletaan kehoa. Meidän salin joulukalenterista paljastui saunajoogan 10kerran tarjous ja se hieman houkuttelisi kokeilemaan... saas nähdä uskaltaudunko niin vähissä vaatteissa jonnekin julkiselle paikalle treenailemaan??? ;) Ja he 10viikkoa sokeritonta takana, yksi edessä... Olen melkosen ylpeä itsestäni tältäkin osalta.
Mites siellä ruudun toisella puolella? Kuinka on viikko lähtenyt käyntiin ja joko joulu kolkuttelee mieltä vai onko aivan muut asiat mielessä?
Edellä kuvat meidän street/hiphop ryhmän koreografiasta. Ylemmässä minä keskellä miekan kera, sitä ei tosin oikein näy! ;) Tanssin biisinä oli Coldplay ft. Rihanna Princess of china.
Tässä showtanssin tytöt... koreografia on Ennin. Ja siinä me Ennuskan kanssa vieretysten kuvassakin, muut tytöt sai sydämet kasvojen eteen, alta paljastuis paljon Pepsodent-hymyjä, mutta jätetään ne nyt tästä paljastamatta. Tässä tanssissa biisi oli niinkin ihana kuin tämä. Hämmentävä biisivalinta (sori Enni), mut loppujenlopuksi AIVAN MIELETÖN biisi tanssia!
Ja sitten kolmas tanssi missä olin mukana (niistä street/hiphopin 7-9vuotiaista en tänne nyt laittele kuvia ollenkaan, mutta ne jos ketkä oli ihania näytöksessä ja sulatti tän ohjaajan sydämen ihan tyystin). Tämä on siis minun nykytanssiryhmä ja koreografia siis allekirjoittaneen käsialaa. Mie olen NIIN ylpeä näistä mun tytöistä... tanssivat ihan älyttömän kauniisti ja esittivät just eikä melkein tunteen oikein. Tässä on biisinä Hurts:n Illuminated ja tää kyseinen biisi on mulle todella tärkeä. Pidän Hurtsistä tosi kovasti ja toi kyseinen biisi on sellanen, jonka aikana tunnen kasvavani, se kuvastaa jotenkin mun tätä kuljettua matkaa omaan itseeni. Tanssikin kertoi yksilön kasvutarinan ja lopussa tuli aika "dramaattinen" lopetus, kun yksi tanssijoista juoksee meidän muiden tekemiä "rappusia" pitkin ylös ja kaatuaa rappujen taakse. Tämä kuvastaa siis yksilön kasvussa sitä käännettä jolloin tekee sen päätöksen jääkö paikalleen vai tekeekö muutoksen elämäänsä. Tavallaan voisi siis ajatella, että halusin kertoa tällä koreografialla tän mun kuljetun matkan ja siksi tämä kyseinen tanssi oli mulle niin tärkeä. Ja tytöt teki tästä siis täydellisen. Voitte siis kuvitella miksi eiliset ajatukset olivat ehkä hieman sekavia ja miksi jokainen tanssi toi onnelliset kyyneleet silmiin. (Ja toivottavasti kukaan ei pahastu, että näistä kuvista en alkanut jokaisen tanssijan kasvoja pyyhkimään kadoksiin, yritin valita kuvat niin ettei niistä ehkä ihan kaikkia ainakaan tunnistaisi.)
Sellaista siis... tänäänkin kroppa ihan sekaisin ja pää vielä enemmän sekaisin. Kaikki saa mut kyyneliin ja tunteet heittelee ihan ääripäästä toiseen. Väsymys on huikea, kroppa illan venyttelyistä huolimatta juntturassa. Tänään otan ihan rauhallisesti, yritän kasailla ajatuksia ja itseäni, venyttelen ja kuuntelen kehoani. Laittelen hiljalleen paikkoja kuntoon ja taidetaan me saada tänään se kuusikin kotiin, ainakin sulamaan jos ei muuta. Pikkuhiljaa, tällä viikolla keräillään joulu kasaan, paketoidaan viimeiset lahjat ja nautitaan olosta ja rauhasta. Hieman treenataan (tästä lisää varmaankin illalla, kunhan ensin ehdin istua alas ja suunnitella tulevan viikon treenit ja uudet ohjelmat), ulkoillaan ja huolletaan kehoa. Meidän salin joulukalenterista paljastui saunajoogan 10kerran tarjous ja se hieman houkuttelisi kokeilemaan... saas nähdä uskaltaudunko niin vähissä vaatteissa jonnekin julkiselle paikalle treenailemaan??? ;) Ja he 10viikkoa sokeritonta takana, yksi edessä... Olen melkosen ylpeä itsestäni tältäkin osalta.
Mites siellä ruudun toisella puolella? Kuinka on viikko lähtenyt käyntiin ja joko joulu kolkuttelee mieltä vai onko aivan muut asiat mielessä?
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
BUJAAAAAA!
Ei tästä päästä mitään järkevää kyllä nyt irtoa, mutta pakko tulla jakamaan teidän kanssa tää fiilis! Tulin just tanssinäytöksestä kotiin... MIELETÖN päivä taas takana! Nyt olen väsynyt, rakoilla, mustelmilla ja jalkapohjat tohjona, mutta ONNELLINEN! Pitkästä aikaa mulla oli näytöksessä ihan mieletön fiilis, tiesin pystyväni niihin juttuihin ja himoitsin päästä lavalle! Vaikka välillä teinkin ihan hölmöjä mokia, olin kaikissa tansseissa onneni kukkuloilla ja lähes nieleskelin kyyneleitä esitysten jälkeen kun olin vain niin ylpeä itsestäni! Niistä omista vetämistä ryhmistä sitten puhumattakaan. HUISI, HUISI OLO! Ja tähän on tähdätty koko syksy, nyt saa hieman levätä ja latailla akkuja ennen uusia tuulia. Nyt painun suihkuun ja syön kunnon iltapalan sekä venyttelen etten ole huomenna ihan tukkeessa. Ei mulla muuta, halusin vain jakaa teidän kanssa tän huikean mahtavan olotilan!
Tuota paita-mekkosta minä siis silloin yhtenä päivänä värjäilin, tää on nykytanssista ja jäänee varmaankin ainokaiseksi kuvaksi "näytöksestä"... eihän siinä missään välissä kuvia sen ihmeemmin ehtinyt ottaa. On meillä muutamia ryhmäkuvia, mutta jääköön ne meidän tanssijoiden välisiksi. ;)
 |
lauantai 15. joulukuuta 2012
Tyylilyyli prodeilee!
Mun vaatetyylistä jne. on toisinaan kyselty...tänään täsmäisku jouluhulinoiden lomassa kahteen suosikki-vaatekauppaan tuotti tulosta. Vila ja VeroModa ei taaskaan pettäneet! Ekasta tarttui mukaan farkut, kauluspaita, ohut neulostunika sekä violetit isot helmikorvikset, toisesta puolestaan kotiutui mustat farkkujeggingsit. Rahaa meni ostoksiin nähden vähän ja vaatekaappi sanoi kiitos... kyllä nämä alet on nykyään sitten ihania! Aiempina vuosina en ole alennusmyynteihin sen suuremmin osallistunut, koska totuushan on se ettei mulle ole mitään kokoja ollut enää aleissa jäljellä. Nyt kuitenkin ensimmäisen kaupan ostokset olivat kaikki -50% ja kompensoivat kivasti normaalihintaisia jeggingsejä. Olisihan minun mieleni tehnyt enemmänkin siirtyä urheiluvaateliikkeeseen, mutta nyt pidin pääni ja ajattelin, että pakkohan sitä joskus on kulkea jossain muissakin vaatteissa kuin treenikamoissa. Nyt voin sitten tosissaan varata sen kirppispöydän ja viedä noi kaikki isot vaatteet sinne, sillä sopiviakin jo löytyy... tosin jotkut isot mun on pakko säästää, että voin tulevaisuudessakin muistuttaa itselleni konkreettisesti minkä kokoinen olenkaan ollut.
Mitään muotiblogia tästä ei ole tulossa (kuten olen jo aiemminkin sanonut), mutta toki tälläinen ulkomuodon muutos vaikuttaa myös vaatehankintoihin. Olen suurimmillani ollessani ostanut aika vähän vaatteita ja nekin olivat yleensä aika muodottomia ja pääsääntöisesti väreiltään mustia, tummanharmaita tai tummanruskeita... toki muutamia aluspaitoja on löytynyt joissakin väreissäkin, että on saanut neluletakin alle jotain väriä edes joskus... niin ja sitten farkkuja, mutte nekin pääsääntöisesti tummina. KOSKA siis musta värihän tunnetusti hoikentaa, mutta en sitten tiedä näyttääkö satakiloinen yhtään sen pienemmältä mustassa jätesäkissä kuin vaikka ruskeassa juuttisäkissä??? Nykyään kuitenkin uskallan ostaa jo värejä! Paidat ovat olleet jo hetken aikaa muunkin värisiä kuin mustia ja syksyn alussa tein itsellenikin oudon löydön kaupasta kun matkaani tarttui viininpunaiset farkut! Kaiken lisäksi tänäänkin sain hämmästyksekseni ottaa kaikista housuista pienempiä kokoja... tai ei kai sen pitäisi olla hämmästyttävää, mutta jostain syystä sitä on niin kaavoihin kangistunut, että marssii sovituskoppiin saman kokoiset vaatteet mukana kuin aiemminkin!
Mulla ei ehkä koskaan ole ollut 31tuumaisia farkkuja, ette usko millasen fiiliksen tää sai aikaseksi sielä sovituskopissa! Mietin mielessäni niitä vetäessäni jalkaan, että jos nää menee päälle, ni en mieti hetkeäkään lähteekö ne kotiin vai ei ja niin minä kiikuutin onnellisena uudet mustat farkut kassalle! Niin pinnallista, I know! Mutta nää on niitä elämän pieniä hetkiä, jolloin tajuaa omat saavutukset ja sen mitä on vielä tulossa. Kotona kun sitten sovittelin näitä ja pakotin hivenen väsyneen miehen ottamaan musta kuvia totesin, että mulla ei varmaankaan koskaan ole ollut noin hyvin istuvia housuja... Ja sitten totesin, että mun farkuista on aina tursunnut yli kamalat mahamakkarat, no eipä juurikaan tursunut nyt.... ja sitten totesin vielä, että mun lonkkaluuthan ne siellä tuntuivat, "vasten" farkkuja! Ehkä nämä kaikki ovat joillekuille varsin normaaleja juttuja, mutta mulle tällä hetkellä ihan uusia ja ainutkertaisia asioita! Näitä tuntemuksia en ikinä tahdo unohtaa!
Tästä intoutuneena menimme vielä Prismaan ja kiikutin ostoskärryyn proteiinia taas useaksi viikoksi, edelliset olen ostanut noin 3viikkoa sitten ja nyt oli taas uusien herkkujen aika. Ja mitäs muutakaan sieltä olisi tarttunut mukaan kuin patukoita (löytyi jopa niitä lakritsi-salmiakkipatukoita mitä en vielä ole maistanut, JEI!) ja Protein Puddingia, mistä on ollut monessa blogissa puhetta. Ja munhan piti heti tehdä kotona itselleni annos... ihan ok. Sellainen proteiinivalmisteen ominainen maku siitä löytyi ja sellainen jauhoisuus myös, mutta olihan se silti aika herkkua, ainakin näin lähes 10 viikkoa kestäneen sokerittomuuden jälkeen. ;)
Ja jottei koko totuus unohtuisi, lähti kaupasta matkaan myös "oikeaa" suklaata, jouluksi, koska aatto on ihan kohta! :D
Nyt vielä viimeistelyt tanssiasuihin ja tanssit läpi useita ja useita kertoja. Sitten unta palloon! Toivottavasti uni tulee hyvin tänä yönä!
Mitään muotiblogia tästä ei ole tulossa (kuten olen jo aiemminkin sanonut), mutta toki tälläinen ulkomuodon muutos vaikuttaa myös vaatehankintoihin. Olen suurimmillani ollessani ostanut aika vähän vaatteita ja nekin olivat yleensä aika muodottomia ja pääsääntöisesti väreiltään mustia, tummanharmaita tai tummanruskeita... toki muutamia aluspaitoja on löytynyt joissakin väreissäkin, että on saanut neluletakin alle jotain väriä edes joskus... niin ja sitten farkkuja, mutte nekin pääsääntöisesti tummina. KOSKA siis musta värihän tunnetusti hoikentaa, mutta en sitten tiedä näyttääkö satakiloinen yhtään sen pienemmältä mustassa jätesäkissä kuin vaikka ruskeassa juuttisäkissä??? Nykyään kuitenkin uskallan ostaa jo värejä! Paidat ovat olleet jo hetken aikaa muunkin värisiä kuin mustia ja syksyn alussa tein itsellenikin oudon löydön kaupasta kun matkaani tarttui viininpunaiset farkut! Kaiken lisäksi tänäänkin sain hämmästyksekseni ottaa kaikista housuista pienempiä kokoja... tai ei kai sen pitäisi olla hämmästyttävää, mutta jostain syystä sitä on niin kaavoihin kangistunut, että marssii sovituskoppiin saman kokoiset vaatteet mukana kuin aiemminkin!
|
| Farkut Vila koko L, tunika Vila koko M |
 |
| Farkut VeroModa koko 31/32.. joo kyllä olen tynkä pituudeltani! Kauluspaita Vila koko L |
Tästä intoutuneena menimme vielä Prismaan ja kiikutin ostoskärryyn proteiinia taas useaksi viikoksi, edelliset olen ostanut noin 3viikkoa sitten ja nyt oli taas uusien herkkujen aika. Ja mitäs muutakaan sieltä olisi tarttunut mukaan kuin patukoita (löytyi jopa niitä lakritsi-salmiakkipatukoita mitä en vielä ole maistanut, JEI!) ja Protein Puddingia, mistä on ollut monessa blogissa puhetta. Ja munhan piti heti tehdä kotona itselleni annos... ihan ok. Sellainen proteiinivalmisteen ominainen maku siitä löytyi ja sellainen jauhoisuus myös, mutta olihan se silti aika herkkua, ainakin näin lähes 10 viikkoa kestäneen sokerittomuuden jälkeen. ;)
Ja jottei koko totuus unohtuisi, lähti kaupasta matkaan myös "oikeaa" suklaata, jouluksi, koska aatto on ihan kohta! :D
 |
| Meidn perheen joulusuklaat ne siinä odottelee ottajiaan! ;) |
Nyt vielä viimeistelyt tanssiasuihin ja tanssit läpi useita ja useita kertoja. Sitten unta palloon! Toivottavasti uni tulee hyvin tänä yönä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)