Tärkeintä on ihminen!

Seuraan instagramissa Joannaa, joka on mun mielestä uskomattoman kaunis nainen. Hän oli linkannut tällä viikolla, että Ylen kanavalla esitettävässä Kioski-ohjelmassa on puhetta lihavuudesta, ja jaksossa myös Joanna oli mukana. Tallensin puolen tunnin jakson ja katsoin sen eilen... ja se sai mut taas jälleen kerran miettimään lihavuutta, niin yleisesti ottaen kuin myös mun omalta henkilökohtaiselta kannalta.

Lihavuushan on yksi meidän tämän hetken kansantaudeistamme, lihavia tai ylipainoisia ihmisiä näkee päivittäin, mutta ajatteleeko kukaan koskaan sen tarkemmin lihavaksi nimitetyn ihmisen ajatuksia tai tuntemuksia. Sitä kuinka yksi pieni lause tai sana voi muuttaa ihmisen omakuvaa ihan totaalisesti, sitä kuinka syvälle se sattuu. Tai sitä kuinka paljon ylipainoisen mieltä painaa omat kilot tai se ettei kyseessä aina olekkaan vain sormia napsuttamalla onnistuva laihdutus, vaan kyseessä voi olla jo pitkään jatkunut ajattelumalli... oma ajatus itsestä lihavana, epäonnistujana, ihmisenä joka määritellään vain ulkoisen olemuksen mukaan. Kaikki ei aina näy päälle päin ja vaikka kuinka haluaisit laihtua ei sinun oma pääsi anna sen tapahtua, tai se voi ainakin olla este sille. Toisaalta eihän kaikki ylipainoiset halua laihtua, he hyväksyvät itsensä juuri sellaisina kuin ovat ja varmasti haluavat muidenkin heidät hyväksyvän.

Helposti unohdetaan ihmisen tunteet ja ajatukset lihavuuden takana... periaatteessa on helppo laihduttaa, sen kun syö vähemmän kuin kuluttaa, mutta miten on oman minäkuvan tai kehonkuvan laita? Jos olet ollut koko ikäsi tai vaikka edes osan siitä lihava et välttämättä näe itseäsi minään muuna kuin liian painavana vaikka olisit minkä kokoinen tahansa. Ulkopuolisen on helppo unohtaa se häpeä, tottumukset, viha ja epävarmuus, unohtaa se, että lihavuus istuu syvemmällä sisimmässä, kuin vain päällimmäisenä läskinä. Ei ole välttämättä niin helppo lähteä salille tai vaihtaa ruokailutottumuksia useiden vuosien tottumuksien jälkeen. Joskus matkassa on myös epävarmuus, pelko siitä ettei sovikkaan normiin ja saa kuulla asiasta. Väitän ettei monelle hoikalle ruokavalion muuttaminen totaalisesti roskaruokaan sujuisi niin helposti, tai toisaalta paljon urheilevan ei ole helppo jättää liikuntaa lopullisesti tuosta vaan. Nämä asiat istuvat syvemmässä, tavoissa, tottumuksissa, meidän omassa päässämme.

Monesti nämä ajatukset on istutettu omaan ajatukseen jonkun ulkopuolisen sanomisen takia. Yksi pienikin sana voi tosiaan muuttaa paljon ja satuttaa syvältä. Se sana voi kaikua vielä monien vuosien päästä mielessä ja siihen saattaa nivoutua monet häpeän tunteet ja ajtukset siitä ettei kelpaa sellaisena kuin on. Ja jokainenhan meistä haluaisia tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Ei meistä kukaan halua tulla määritetyksi ainoastaan ulkoisen muodon vuoksi, vaan ihmisenä... omien tekojen, sanojen, saavutuksien ja kaiken muun kautta!

Minä olen ihan samanlainen! Välillä kaipaan hirveästi touhua ympärilleni. Ihmisiä joiden seurassa voin olla oma itseni. Paljon puuhaa, uusia kokemuksia ja uusia asioita... Puolueettomia ihmisiä, jotka ei arvota mua ulkoisen olemuksen mukaan vaan sen oikean iloisen ja elämänhaluisen minäni mukaan. Välillä mulla taas on sellainen olo, että voi kun kaikki vain unohtaisivat mut. Voi kun saisin vain ihan rauhassa maata kotona kaikilta katseilta piilossa - piilossa maailmalta, paikassa missä mua ei satuteta, katsota kieroon ja missä saan olla juuri se itseni joka olen.

Olisiko minun helpompi liikkua ulkomaailmassa jos ihmiset olisivat hieman suopeampia ja tässä maailmassa saisi olla oma itsensä?