perjantai 1. huhtikuuta 2016

Tauon jälkeen...

Tahaton ja tahallinen tauko. Tilaa mun ajatuksille ilman mitään pakkoa kirjoittaa. Ajatusten selvittelyä ja aikaa muihin juttuihin. Sitä kaipasin ja sitä sain, nyt olen kuitenkin alkanut taas kaipaamaan tänne kirjoittamista joten tässä sitä ollaan. Jälleen ja edelleen rehellisenä ja totuudenmukaisena minuna.



Olen viime aikoina joutunut työstämään ajatuksiani ja kokonaisvaltaista näkökantaa asioihin. Olen joutunut priorisoimaan ja myöntämään oman vajavaisuuteni. Olen joutunut myöntymään monessakin asiassa ja yritän opetella olemaan lempeämpi itseäni ja elämääni kohtaan. Mun on ollut myös pakko myöntää häpeä... Se häpeä mitä koen ulkoisesta olemuksestani. Vauva on jo yli puolivuotias, joten enää en voi väittää olevani vasta synnyttänyt, mutta kilot sen kun on ja pysyy.



Häpeän lihavuuttani, mutta nyt mun on ollut pakko rauhoittua senkin ajatuksen kanssa. Lihavuus... Niin, miksihän ylipäänsä sellainen perkele on maailmaan luotu!? Faktahan on se, että kun syöt vähemmän kuin kulutat laihdut, sitä ei käy kieltäminen. Ihminen on kuitenkin fyysis-psyykkinen kokonaisuus ja uskon vahvasti siihen, että toisinaan stressi, univaikeudet, elämäntilanne yms. pistää kapuloita rattaisiin. Sen lisäksi maailmassa on muutamakin sairaus joiden myötä ihminen ei pysty täysin kontrolloimaan omaa painoaan.

Näiden lisäksi maailmasta löytyy sellaisia lääkkeitä, jotka kerryttää nesteitä ja turvottaa. Tästä mulla on viime kuukausien ajalta omakohtaista kokemusta. En ala täällä tai muuallakaan selittelemään sen enempää mitä ja miksi joudun syömään, mutta totuutta ei käy kieltäminen. Välillä olen täysin pirteä ja jaksan tehdä, mennä ja tulla... Ja toisinaan on päiviä, jolloin mun olo on sellainen, että kunhan pakollisista arjen hommista selviän niin hyvä! Näinä päivinä päiväunet ja sellainen kevyt usva leijuu pään päällä kaiken aikaa. Tästä syystä pidemmän päälle tehtäviä suunnitelmia en tällä hetkellä pysty tekemään. Arjessa on nyt kaksi asiaa, jotka lasten lisäksi jaksottavat mun viikkoja; torstaiset tanssitunnit sekä uutena keskiviikon yinjooga. Muu on jätetty vähemmälle ja eteenpäin katsotaan välillä vain muutama minuutti kerrallaan. Ja kyllä, nestettä ja turvotusta kaikkien lihottujen kilojen päälle on myös kertynyt.



Mun on ollut pakko hidastaa ja keskittyä vain tähän hetkeen ja siihen, että jossain kohtaa täällä voitaisiin paremmin. Pyrin löytämään kaunista keskitietä ja opetella kunnioittamaan omaa kehoani. Viimeksi kun tiputin painoani sen liki 30kiloa kuvittelin tehneeni sen hyvällä fiiliksellä ja itseäni rakastaen ja niin varmasti silloin teinkin. Nyt kuitenkin lihottuani ne kaikki takaisin jouduinkin tähän tilanteeseen missä nyt olen, olen alkanut taas vihaamaan itseäni ja olemustani. Koska totuus kuitenkin on tällä hetkellä se mikä on, minun on pakko opetella lempeyttä itseäni kohtaan ja alkaa pikkuhiljaa tässä ihan kohta 33 vuoden iässä totutella rakastamaan itseäni myös sisältä. Minun on aika hyväksyä kokoni ja opetella rakastamaan minua minuna eikä määritellä itseäni kilojeni mukaan. En usko pystyväni elämään onnellista loppuelämä jos häpeän itseäni kaiken aikaa ja lyön itse itseäni alaspäin vain siksi, että olen lihonut ja omasta mielestäni pettänyt niin itseni kuin kaikki muutkin.



Kaikkea tätä on ollut vaikea myöntää ja vielä vaikeampi sitä on työstää, mutta ilmeisesti tämä jäärä tarvitsi pysähtymisen oppiakseen jotain tärkeää tästä ihmisen elämästä. Näillä voimilla mennään ja kirjoitukset tulevat putoilemaan tästä eteenpäin täysin omien voimien mukaan. Ja mitään hurjaa jumppa-jumppaa tuskin tulee lähiaikoina kirjoiteltua, mutta ehkä jotain kuitenkin... Ainakin tuosta joogasta ja suunnitelmissa olevasta lenkkeilystä.

Ja hei, nythän on jo huhkituu! <3 <3 <3


2 kommenttia:

  1. Mää työstän painoasiaa kuukausittain päässäni. Kuinka sitä inhoo ittiään ja omaa kuvaansa ja sitte taas muistaa että eipä se niin tärkiää ookkaan, kiertää kehää nää ajatukset. En ollu yhtään sen onnellisempi/tyytyväisempi ulkonäkööni ennen lihomista. Aattelin taas kokeilla tykägä itestäni tän kokosen, en tajunnu tykätä sillon ku oli pienempi. Tsemppiä sullekki, unoha itsesyytökset, elämästä voi nauttia kaiken kokosena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saqmoin, pienempänä en silti ollut tyytyväinen siihen mitä näin vaan halusin vielä enemmän. Olisi ihana oppia elämään niin, että on minkä kokoinen tahasa pitää itsestään. <3

      Poista