Miten tähän on tultu? Miksi olen tämän kokoinen kun olen?
Aihe koskettaa syvemmältä kuin moni tietääkään. Myönnän, mulla on aivan järjettömän vääristynyt suhde ruokaan. Myönnän, ilman diagnosointia tai muuta, että minulla on jonkin asteinen syömishäiriö. Mistään bulimiasta tai anoreksiasta ei mun kohdalla voida puhua, enemminkin kyseessä on varmaan ahmimishäiriö.
Ala-asteen neljännellä luokalla olin täysin normaali lapsi, mutta sitten tapahtui jotain. Muuttamatta ruokavaliota tai liikuntatottumuksia lihoin pienen ajan sisällä 10kiloa. Tästä seurasi lääkärikäyntien suma. Epäiltiin hormoneja, etenkin kilpirauhasta, mutta mitään ei löytynyt. Tämän tapahtuman jälkeen kävin tarkastuksissa ja pääsipä äitini kanssani ravitsemusterapeutin juttusillekin. Varsinaista apua ei kuitenkaan mistään ollut, enemminkin koko touhu suututti mut. Jatkoin siis samaan tahtiin ja kiloja kertyi.
Yläasteella sain tarpeekseni ja laihdutin ensimmäisen kerran. Lyhyessä ajassa katosi 7kiloa, eli ihan kivasti vielä pituuttakin kasvavassa nuoressa. Muistan vain kun koulun rappusissa liikunnanopettajanikin kehui mun muuttunutta ulkomuotoa. Kenelläkään ei kuitenkaan tullut mieleen, että millä tavalla tämä edelleen hieman ylipainoinen tyttö oli kilonsa karistanut. Itse tiesin ja selvisi se hetken päästä äidillenikin. Opettelin jemmaamisen jalon taidon, vaihdoin lautasen pienempään, koska se oli mielestäni kauniimpi, ei siis tietenkään siksi ettei tarvitsisi ottaa ruokaa niin paljoa lautaselle, opettelin valehtelemaan että olen syönyt jo jne. Osaan ne taidot vieläkin, tiedän tasan tarkkaan kuinka pitkään voin olla syömättä ennenkuin jalat lähtee alta. Nykyään onneksi on järki mukana touhussa, en enää näännytä itseäni.
Mutta entä sitten tämän vaiheen jälkeen? Sitten alkoi kohtuuttomuus... mikään ei tuntunut miltään ja ruoka oli lohduke tyhjiöön. Olen pienen elämäni aikana mättänyt suusta sisään niin paljon p***aa etten edes tahdo ajatella sitä määrää. Ruoka lohdutti kaikissa tilanteissa, se oli mukana suruissa ja iloissa. Kaiken se turrutti ja teki silti niin kipeää. En varmasti edes osaa kertoa kuinka monia kertoja olen itkenyt tunteja syömiskohtauksen jälkeen, ihan vain pahaa oloani ja mitättömyyttäni. Se tunne kun et pysty ymmärtämään miksi kohtelet itseäsi niin vaikka kaipaisit jotain aivan muuta. Se lohduttoman yksinäinen olo, kun jälleen kerran itket itsesi uneen tuntien alemmuutta ja huonoa oloa. Kuinka alas ihminen voikaan vajota? Kuinka huonosti ihminen voikaan kohdella itseään? Kuinka itseinhoinen ihminen voikaan olla?
Sitten tapasin rakkaan mieheni, jonka kanssa pystyin olemaan, jolle pystyin tästäkin asiasta puhumaan ja jonka seurassa pystyin jopa syömään. Monen monta vuotta olin vältellyt tilanteita joissa mun piti syödä muiden ihmisten nähden, koska loppujen lopuksi en halunnut kenenkään näkevän, että syön, saatikka sitä, että syöminen olisi saattanut lähteä ihan hanskasta. Rakkaan kanssa oli kuitenkin ihana hemmotella toisiamme. Valitettavasti kävi niin, että mies pitää suolaisesta ja minä makeasta, joten tuli sitten kerralla aina vedettyä kaikkea.
Ensimmäisen raskauden aikana en huolehtinut itsetäni tämän asian tiimoilta tarpeeksi ja kiloja kertyi lähes 30. Niistä 25 pudotin meidän häitä varten. Ja taas lihoin lähes 9kiloa kun isäni kuoli. Vuodet vieri ihan huomaamatta ja kilot pomppi miten sattui, mielialasta puhumattakaan. Ja vanha minäni nosteli päätään turhankin uhkaavasti. Sitten tuli se toinen raskaus, silloin päätin että ei enää... jaksoin paremmin, kävin joogassa ihan loppumetreille asti ja kiloja tuli 15... eli taas liikaa, mutta ihana lääkärini jaksoi kannustaa mua, koska olin kaikin puolin muuten paremmassa kunnossa.
Sitten saatiin toinen poika ja silloin olin kyllästynyt tähän kaikkeen. Päätin, että koko meidän perhe ansaitsee parempaa ja siitä se sitten lähti. Ruokailut meni remonttiin ja liikuntaa lisättiin. Pitkä tie on ollut ja vasta alussahan tässä ollaan. Se, että olen laihtunut 18kiloa ei kerro vielä mitään siitä kuinka paljon pään sisällä on tapahtunut. Kaikki lähtee meistä itsestämme ja kuten huomaatte kaiken pahan jälkeenkin on mahdollisuus nousta.
Kaikki muutos on ollut mulle mieletöntä. Meni järjettömän kauan ennenkuin myönsin itselleni laihtuneeni, koska ajatuksissa olin edelleen se sama valas kuin aiemminki. Vielä kauemmin meni siihen, että opin myöntämään jos joku kohta itsessäni näyttää edes joskus hyvältä. Kaikkein vaikein on ollut tottua ulkopuoliseen palautteeseen, meni pitkään ennenkuin opin sanomaan kiitos. Toki kaikessa on menty eteenpäin ja nykyään on ihan mukava jo kuulla palautetta, vaikka kyllä se edelleenkin hämmentää. Mutta jos minä pystyn tähän kaikkeen niin pystyt varmasti sinäkin!
Kuvat: We <3 it
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti