Äitiys

Tänään aamulla se taas iski, äitiyden vastuu. Olen ollut äiti pian jo yhdeksän vuotta, mutta nyt uuden ihmisen vallatessa omaa aluetta osana meidän perhettä olen taas havahtunut äitiyden ihmeelliseen maailmaan. Vauva tarvitsee minua äitinä taas aivan eri tavalla kuin isommat lapset. Ei enempää tai vähempää, mutta täysin erilaista läsnäoloa.

Äitiys ei ole jokaisella hetkellä täydellisen ihanaa. Olen kahden edellisen vauvan kanssa kärsinyt jonkin tasoisesta babybluesista,  ensimmäisen kanssa syvemmästä kuin toisen kanssa. Tuppaan olemaan suorittaja ja huomaan ajautuvani helposti suorittamaan myös äitiyttä.  Vuosien myötä olen tietoisesti pyrkinyt tästä eroon, mutta nyt suorittaminen nostaa toisinaan päätään. Nyt kun tilanne on taas muuttunut ja tunnen itseni välillä täysin riittämättömäksi.

Meillä nukutaan hyvin, vauva herää noin kaksi kertaa yössä. Siksi tuntuukin pahalta sanoa olevansa väsynyt. Toki valvoin raskauden viimeiset yli 2 kuukautta, mutta tiedän, että pääsemme vauvan kanssa niinsanotusti helpolla. Väsymys kuitenkin on läsnä... se tekee minusta vielä enemmän suorittajan. Se tekee minusta vielä enemmän aikaansaamattoman mistä soimaan itseäni. Väsymys sumentaa ajatukset ja tuo mielialaa alas. Myös lisäkilot ahdistavat ja huomaan taas ajattelevani etten kehtaa lähteä ovesta ulos tämän näköisenä... ei saisi valittaa, kun on ihan itse itsensä syönyt tähän kuntoon ja siitä syystä häpeänkin itseäni.

Niin, ei saisi valittaa... äitiys on ihanaa. Meistä jokainen tekee sen tavallaan... Yksi täysimettää, toinen antaa lapselle pullon - yksi käyttää kantoliinaa, toinen vaunuja - yksi tarvitsee tukijoukkoja, toinen pärjää yksin - yksi hankkii kaiken uutena, toinen kahlaa kirpputorit - yksi on väsyneempi, toinen porskuttaa vähemmillä unilla... Silti jokainen äiti on lapselleen paras mahdollinen ja kaikille ulkopuolisille arvostelun kohde. Mielestäni ei ole yhtä tapaa olla hyvä äiti, on vain yksi oikea tapa olla juuri sinun lapsellesi hyvä äiti ja se on jokaisen oma tapa.

Tänään aamulla olisin halunnut nukkua, vauva halusi toisin. Huomaamattani kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun haaveilin unesta ja tunsin jälleen riittämättömyyttä äitinä. Kävin vessassa pesemässä kasvoni ja kuuntelin kun pieni lapsi töhötti sängylläni. Palasin vuoteeseen ja huomasin vauvan katselevan pallovaloja ja juttelevan itsekseen. Hän käänsi katseensa minuun ja pienillä viisailla silmillään, paljon viisaammilla kuin mihin omani ikinä riittävät, näki varmasti ajatuksiini asti. Nostin hänet rinnalle, siinä paljaat ihot vasten toisiaan jatkoimme juttelua, vauva kietoutui iholleni samoin kun on kietoutunut sydämeeni. Hän viesti minulle "Äiti, yhdessä. Yhdessä me tässä kasvetaan." Ja niin minä olin taas täydellinen.

P.S. Vauva sai sunnuntaina nimekseen Vertti Onni Anders <3