lauantai 1. marraskuuta 2014

Paino ja onnellisuus!

Ajauduin äsken katselemaan vanhoja valokuvia. Tai vanhoja ja vanhoja... ajalta lasten syntymä - nykyhetki. Ajauduin muistoihin lasten kasvun suhteen ja ihanat sekä lämpimät tunteet valtasivat mun koko mielen.

Lopulta kiinnitin huomion n.1-2vuotta vanhoihin kuviin, niihin missä olen kaikista pienimmilläni juuri pudotettuani painoa sen lähes 30kiloa. Kuvia katsellessani manasin itseni alimpaan helvettiin... mikä muhun meni, että annoin sen kunnon kadota? Siis mihin katosi se päättäväisyys ja halu pienentyä? Miten laskin itseni siihen pisteeseen, missä olen nyt? Miten ajauduin taas siihen, että painoa on tullut takaisin? Olin enemmän kuin vihainen itselleni...



Kunnes kiinnitin huomion kuvissa näkyvään toiseen seikkaan... En vaikuta niissä kuitenkaan onnelliselta! Siis elämäni kunnossa fyysisesti, mutta silti jokin mättää! Saatan hymyilläkin kuvissa, mutta silti jostain näkee, ettei olo ole hyvä. En tiedä huomaako muut sitä, mutta itse huomasin. Ja taisi huomata myös Toni... koska kun hänelle asiasta valitin, niin hän näytti minulle yhtä kuvaa, ja sanoi "näissä kuvissa sinä olet kaunis. Näissä sinä hymyilet ja nautit elämästä oikeasti!"



Tuohon aikaan kuvasin itseäni lähes neuroottisesti ja etsin itsestäni vikoja ja parantamisen paikkoja. En ollut mihinkään tyytyväinen ja vaadin itseltäni kaiken aikaa liikoja. Kaikesta tekemisestä alkoi tulla pakkoa ja suorittamista. Tahdoin aina vain lisää ja lisää ja mikään ei riittänyt! Jälkikäteen mietin vain, että "piru miten hyvältä oon näyttänyt, ulkoisesti!" Tuossa edellä olevassakaan kuvassa ei ole mitään vikaa ja hymyilenkin, mutta... tiedän omat ajatukseni ja kaiken ulkokuoren sisään pakoilun.

Noh, mitäs nykyään... 


Kuva on otettu 1,5viikkoa sitten. Hymyä on huulilla aavistus, mun kroppa on toipumassa menetyksestä, kiloja on hiipinyt salakavalasti takaisin muutamia, fyysisesti en siis ole niin hyvässä kunnossa... MUTTA, silti seison tässä avoimempana ja itsevarmempana kuin aikoihin. Tunnen itseni paremmin, annan itselleni virheeni anteeksi helpommin. Ajattelen olevani aikuinen nainen, jolla on pieni lapsenmielisyys aina mukana. Nautin hetkistä ja suurimman osan ajasta näen asiat positiivisesti.



Muistan joskus ajatelleeni, että sitten kun olen sen ja sen kokoinen olen varmaan onnellisempi. Ja voin rehellisesti sanoa, että on elämä helpompaa nyt kuin silloin 106kiloisena, mutta voin myös OIKEASTI sanoa ettei hoikkuus tuo onnea. Kyllä se on oma itsevarmuus ja jonkinlainen itsensä kanssa sinuiksi tuleminen, mikä sen onnellisuuden tuo. En tietenkään kannusta ketään lihottamaan itseään tai lopettamaan liikkumista tai terveellisesti syömistä! Sanon vain sen, että samalla on hyvä työstää omaa ajatteluaan ja rakastaa itseään. Sitä kautta löytää varmemmin ilon ja onnen kuin muuten.

Tunnenko itseni nyt paremmin? Onko vuodet tuoneet lisää järkeä päähän? Vai näenkö nyt vain asiat eri tavalla? En tiedä... harmittaahan se, etten tällä hetkellä näytä siltä kuin noissa ensimmäisissä kuvissa... mutta se, että mulla on PALJON parempi olla itseni kanssa ei harmita yhtään! 

Ja mikä oli se kuva minkä Toni mulle näytti?


Hyvää viikonloppua kaikille ja muistakaa nauttia elämästä!

2 kommenttia:

  1. Pieni tarkennus: sanoin, että toisessa kuvassa näytät hoikemmalta mutta toisessa näytät oikeesti onnelliselta ja että nautit elämästä... kauniilta näytät aina olit minkä kokoinen tahansa!

    VastaaPoista