Otetaas ihan rauhassa siis. Kolmas raskaus on pistänyt mut melko lujille ja pakko myöntää, että kateellisena katselen niitä äitejä vatsoineen, jotka jaksavat mennä ja tulla ja nähdä ja kokea. Etenkin omaa sydänalaa sieppaa kun ei oikein pääse liikkumaan, kuten vanhaan malliin -eikä edes lähelle. Ja samaan tahtiin kun liikunta vähenee, lisääntyy syöminen. Voisin syödä koko ajan ja ihan siis ruokaa... toki siis kaikkea, mutta ihan kunnollinen ruokakin uppoaa paremmin kun hyvin.
Kaikista oireiluista, sairaslomista, uupumisesta, huonoista oloista jnejne. huolimatta tätä hetkeä en vaihtaisi mihinkään. Se tunne kun vatsaa kutittelee sun tulevan lapsen varpaat... tai vaikka se kantapää jumahtaisi sisuskaluihin kuinka kovasti. Tai vaikka rakkoa painaisi pienen pieni möngertäjä ja noh, kaikki raskaana olleet tietää mitä siitä voi seurata. Tai se, että tämän kesän skumpat jää maistelematta, tai en enää kohta jaksa kantaa itseäni, tai kuinka selkää tuikkii jokaisella askeleella tai kuinka väsynyt olisin... NIIN SILTIKIN! Tämä pienen ihmisen kasvattaminen on ihmeellistä ja mahtavaa.
Mun kroppa pystyy johonkin, mihin sen haluan pystyvän. Minussa kasvaa jokin niin huikena hieno hedelmä, ettei sitä oikeastaan uskokkaan. Ja voi, kuinka kuitenkin odotan jo sen vauva-arjen alkavan, sen tunteen kun pieni nyytti nostetaan syliini, se vaivan tuoksu. Ja mikä ihaninta, se kun mun mies, raavas ja kalju, ison karhun oloinen ottaa pienen pienen paketin syliinsä, omaa lihaa ja vertaan... se
näky on jotain aivan huikeata.
Eli vaikken itse ajattele hehkuvani raskauden tuomaa hyvinvointia, niin ainakin kiitollisuutta ja onnea myönnän hehkuvani. Ja sen voimilla jaksan vielä syyskuun lopulle asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti