Unelman tavoittelua.

Elän unelmaani ja silti tunnen tyytymättömyyttä. Mulla on paha tapa miettiä asiat etukäteen ja ajatella, että näin se kaikki menee. Olin ajatellut tästä raskausajasta aivan toisenlaisen kuin mikä todellisuus on ollut. Olin pukenut koko odotuksen ihanaan vaaleanpunaiseen kuplaan, missä nautin ja hehkun ja kaikki menee juuri niinkuin oppikirjoissa.

Olen joutunut olemaan paikallaan, olen voinut pahoin, olen lihonut kuin pikkuinen porsas, olen kipuillut ja olen ollut äärettömän väsynyt. Olen tuntenut olevani täysin eri ihminen kuin mitä minä normaalisti olen. Ja silti olen nauttinut tästä kolmannesta odotuksesta PALJON enemmän kuin aikaisemmista. Tunnen jotenkin olevani valmis tähän. Ensimmäisen raskauden aikana söin ainoastaan suklaapatukoita ja olin varma, että maailmankaikkeus tekee kaikkensa ettei raskauteni pääty siihen parhaaseen lopputulemaan. Toisen aikana pelkäsin joutuvani taas siihen babyblues-vaiheeseen ja jääväni taas jälleen kerran neljän seinän sisälle.

"All because two people fell in love"

Tämä kolmas on ollut mieleni puolesta täysin erilainen. Vaikka olen kipuillut ja näin kolme kuukautta ennen laskettua aikaa alan olemaan jo valmis vauvan tuloon (en siis todellakaan toivo hänen vielä saapuvan, mutta...), olen mieleltäni aivan kuin eri ihminen. Olen kaksi edellistä raskautta mennyt läpi yksin ja ei tämä kolmas paljoa eroa siinä mielessä aiemmista, mutta jollain tapaa en stressaa kaikesta, jolloin tuo juttukaverin puutoskaan ei ahdista niin paljoa. Vaikkei lähimmät ihmiset minua tunnistakkaan sanasta ujo, niin sitä kuitenkin olen. Olen isoissa ihmisjoukoissa epävarma, ellen tunne varmasti kaikkia. Mun on jotenkin vaikea puhua omista asioistani, koska kyseenalaistan aina sen kiinnostaako ketään loppupeleissä mun asiat. Sama siis pätee myös näissä raskausasioissa...

Toki tälläkin kertaa ahdistaa kertyneet kilot (en sentään ole syönyt niitä suklaalla) ja kadonnut kunto, mutta nautin silti olotilasta. Miksi kaikkien äitien tarvitsisi olla fitness-kunnossa tai miksi kaikkien äitien tarvitsisi olla viikko synnytyksen jälkeen samoissa vaatteissa kuin ennen raskautta. Etenkin jos liikkumattomuudelle tai muulle on oikeasti hyvä syy. Eikö kuitenkin tärkeämpää olisi, että fyysisesti kaikki on kunnossa ja lapsi vatsassa voi hyvin. Eikö kuitenkin olisi tärkeämpää, että äidin mieli olisi hyvä ja jaksava, eikä erinäiset asiat masentaisi tai ahdistaisi.

Olen mie vähän yrittänyt...

...ja olotilan sallimissa rajoissa liikkunut.

Olen myös kuullut monia kommentteja meidän nykyisestä "elämäntavasta"... se ei ehkä kata nykynormeja. Asumme kerrostalo-kolmiossa ja täällä meinaamme pysyä, kyllä viisi henkeä mahtuu tähän ainakin toistaiseksi aivan hyvin. Meidän tuning-härpäke-bemari on just sopivan kokoinen, että kolme lasta mahtuu takapenkille. Meillä ei ole mikroa, koska emme sitä tarvitse - tosin nyt harkitsen sitä vakavasti. Meillä ei ole kodinhoitohuonetta vaan pyykit pestään kylppärissä - tosin nyt olen alkanut kallistumaan ehkä kuivausrummun hankinnan kannalle. Noin siis ihan muutaman näkyvimmän asian mainitakseni. Meille on paljon tärkeämpää, että olemme itse onnellisia ja tyytyväisiä. Mutta ainahan se taitaa mennä niin, että perheiden valintoja, äitiyttä, isyyttä ja ylipäänsä vanhemmuutta on helppoa ja oikeutettua arvostella.

Olen jo etukäteen verhonnut syksyllä alkavan vauva-arjen tietynlaisen vaaleanpunaisen kuplan sisään, ja toivon näistä asioista edes osan totetuvan, silti hieman pelkään, ettei näin tule käymään. Loppuko ihmisen, etenkin äidin huoli tai pelko koskaan? Ei arki ole täydellistä, vaan se on elämää rosoineen kaikkineen. Ja tähän asiaan minun pitäisi vielä opetella, sillä äitiys on minulle tärkeintä mitä maailmassa on. Pysähtyä hetkiin ja nauttia niistä, mikään kun ei kestä ikuisesti, ei ainakaan ne hetket.

Hommat etenee!

Kesäkuu... hieman erilainen kuin vuosi sitten... hieman rehevämpi ja hieman rauhallisempi.

Otetaas ihan rauhassa siis. Kolmas raskaus on pistänyt mut melko lujille ja pakko myöntää, että kateellisena katselen niitä äitejä vatsoineen, jotka jaksavat mennä ja tulla ja nähdä ja kokea. Etenkin omaa sydänalaa sieppaa kun ei oikein pääse liikkumaan, kuten vanhaan malliin -eikä edes lähelle. Ja samaan tahtiin kun liikunta vähenee, lisääntyy syöminen. Voisin syödä koko ajan ja ihan siis ruokaa... toki siis kaikkea, mutta ihan kunnollinen ruokakin uppoaa paremmin kun hyvin.

Kaikista oireiluista, sairaslomista, uupumisesta, huonoista oloista jnejne. huolimatta tätä hetkeä en vaihtaisi mihinkään. Se tunne kun vatsaa kutittelee sun tulevan lapsen varpaat... tai vaikka se kantapää jumahtaisi sisuskaluihin kuinka kovasti. Tai vaikka rakkoa painaisi pienen pieni möngertäjä ja noh, kaikki raskaana olleet tietää mitä siitä voi seurata. Tai se, että tämän kesän skumpat jää maistelematta, tai en enää kohta jaksa kantaa itseäni, tai kuinka selkää tuikkii jokaisella askeleella tai kuinka väsynyt olisin... NIIN SILTIKIN! Tämä pienen ihmisen kasvattaminen on ihmeellistä ja mahtavaa. 

Mun kroppa pystyy johonkin, mihin sen haluan pystyvän. Minussa kasvaa jokin niin huikena hieno hedelmä, ettei sitä oikeastaan uskokkaan. Ja voi, kuinka kuitenkin odotan jo sen vauva-arjen alkavan, sen tunteen kun pieni nyytti nostetaan syliini, se vaivan tuoksu. Ja mikä ihaninta, se kun mun mies, raavas ja kalju, ison karhun oloinen ottaa pienen pienen paketin syliinsä, omaa lihaa ja vertaan... se 
näky on jotain aivan huikeata.

Eli vaikken itse ajattele hehkuvani raskauden tuomaa hyvinvointia, niin ainakin kiitollisuutta ja onnea myönnän hehkuvani. Ja sen voimilla jaksan vielä syyskuun lopulle asti.