sunnuntai 6. marraskuuta 2016
tiistai 10. toukokuuta 2016
"Tee tilaa"
Olen kirjoittanut tätä kyseistä blogia kohta neljä vuotta... neljä niin kovin antoisaa ja vaihderikasta! On ollut alamäkiä ja ylämäkiä, surua, murhetta, onnea, iloisuutta. Kaikkea mahdollista mitä ihmisen elämään kuuluukin. On ollut paljon annettavaa ja on ollut halu kirjoittaa.
Tämä blogi on minulle kuin kasvutarina, onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Rakastan sen jokaista puolta ja pidän sen avoimuudesta. Pidän kirjoittamisesta aivan valtavasti ja vaikken siinä kovin hyvä olekkaan toivon, että se olisi antanut edes yhdelle ihmiselle joskus voimaa, oppia, jaksamista tai edes vaikka hyvää mieltä (tai hyvät naurut jonkun kirjoitusvirheen myötä, jos ei muuta).
En ole valmis luopumaan rakkaasta lapsesta, en ihan kokonaan ainakaan vielä... mutta... olen tullut siihen pisteeseen, että minusta tuntuu kuin olisin pettänyt jokaisen lukijan sillä minulla ei tunnu olevan tällä hetkellä mitään annettavaa teille. Yritän räpiköidä itsekin täältä omien ajatusten suosta ylös ja pyrin ottamaan itseäni niskasta joka ikinen aamu. Kertaakaan en ole vielä täysin onnistunut, on tullut milloin mitäkin estettä tai tekosyytä. Olen ehkä päässyt kaksi askelta eteen ja ottanut taas yhden taakse... tai sitten olen ottanut pikkuisen askeleen eteen ja mennyt taas aimoharppauksen taakse.
Tämä blogi on ollut minulle paikka purkaa tunteita ja jakaa onnistumisia, tämä on tuonut aina hyvää mieltä ja olen kaiken aikaa pää sauhuten miettinyt mitä teille seuraavaksi jakaisin. Nyt on kuitenkin se hetki, kun tästä on tullut minulle pakko. Kirjoittaminen ahdistaa, sillä en voi kertoa suuria tapahtuneen, en voi kertoa miten olen onnistunut, tai sanoa, että kyllä se siitä. Voin vain sanoa, että tiedän, se ei ole aina niin helppoa. Voin vain sanoa, että olen kiitollinen jokaiselle tielleni tai blogiini osuneelle ja voin vain toivoa, että vielä jonain päivänä minulla on teille jotain annettavaa. Siihen asti, muistakaa nauttia elämästä.
"Usko, että toiveesi, unelmasi ja tavoitteesi ovat jo olemassa. Ne ovat totta. Sinun tulee vain tehdä tilaa, jotta ne mahtuvat elämääsi. Sinun tulee luopua vanhasta, jotta uusi voi tulla." -Jenny Belitz-Henriksson, Sisäinen voima 365 ajatusta parempaan arkeen.
Tämä blogi on minulle kuin kasvutarina, onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Rakastan sen jokaista puolta ja pidän sen avoimuudesta. Pidän kirjoittamisesta aivan valtavasti ja vaikken siinä kovin hyvä olekkaan toivon, että se olisi antanut edes yhdelle ihmiselle joskus voimaa, oppia, jaksamista tai edes vaikka hyvää mieltä (tai hyvät naurut jonkun kirjoitusvirheen myötä, jos ei muuta).
En ole valmis luopumaan rakkaasta lapsesta, en ihan kokonaan ainakaan vielä... mutta... olen tullut siihen pisteeseen, että minusta tuntuu kuin olisin pettänyt jokaisen lukijan sillä minulla ei tunnu olevan tällä hetkellä mitään annettavaa teille. Yritän räpiköidä itsekin täältä omien ajatusten suosta ylös ja pyrin ottamaan itseäni niskasta joka ikinen aamu. Kertaakaan en ole vielä täysin onnistunut, on tullut milloin mitäkin estettä tai tekosyytä. Olen ehkä päässyt kaksi askelta eteen ja ottanut taas yhden taakse... tai sitten olen ottanut pikkuisen askeleen eteen ja mennyt taas aimoharppauksen taakse.
Tämä blogi on ollut minulle paikka purkaa tunteita ja jakaa onnistumisia, tämä on tuonut aina hyvää mieltä ja olen kaiken aikaa pää sauhuten miettinyt mitä teille seuraavaksi jakaisin. Nyt on kuitenkin se hetki, kun tästä on tullut minulle pakko. Kirjoittaminen ahdistaa, sillä en voi kertoa suuria tapahtuneen, en voi kertoa miten olen onnistunut, tai sanoa, että kyllä se siitä. Voin vain sanoa, että tiedän, se ei ole aina niin helppoa. Voin vain sanoa, että olen kiitollinen jokaiselle tielleni tai blogiini osuneelle ja voin vain toivoa, että vielä jonain päivänä minulla on teille jotain annettavaa. Siihen asti, muistakaa nauttia elämästä.
"Usko, että toiveesi, unelmasi ja tavoitteesi ovat jo olemassa. Ne ovat totta. Sinun tulee vain tehdä tilaa, jotta ne mahtuvat elämääsi. Sinun tulee luopua vanhasta, jotta uusi voi tulla." -Jenny Belitz-Henriksson, Sisäinen voima 365 ajatusta parempaan arkeen.
maanantai 2. toukokuuta 2016
230 days postpartum
En tiedä oletteko te huomanneet tälläistä ilmiötä, kuin "niin ja niin monta päivää/kuukautta synnytyksen jälkeen"? Sosiaalinen media on täynnänsä kuvia äideistä juuri synnyttäneinä ja sitten ajan X päästä uudelleen. Nykypäivänä tuntuu jotenkin siltä, että hyvä äitiyskin määritellään osittain sen mukaan kuinka nopeasti olet saanut itsesi kuntoon, tikkiin ja salille synnytyksen jälkeen. Ja ei, en taaskaan sano ettäkö olisi yhtään huono pitää itsestään huolta myös äitinä, on sitten vastasynnyttänyt tai kaksikymppisten äiti. Mun mielestä on vain todella, todella ikävää, että jopa hyvänä äitinä oleminen määritellään sen mukaan miten nopeasti saat kroppasi kuntoon ja vanhat farkut jalkaan.
Raskaus, synnytys ja siitä palautuminen on valtava koettelemus naisen vartalolle. Osalla kaikki sujuu helpommin ja osalla ei. Aika moni tuntuu sanovan, että ensimmäisen jälkeen kilot lähtee helpommin kuin viidennen jälkeen... Itse en osaa ottaa kantaa, koska viimeisen jälkeen en ole asialle tehnyt mitään. Olisihan ne kilot voineetkin kadota...
Otan kuitenkin kantaa siihen, ettei yksikään äiti ole huonompi tai parempi sen mukaan kuinka nopeasti vanhat vaatteet mahtuvat päälle vaan sen mukaan minkälainen äiti oikeasti on lapsilleen. Ja niitäkin versioita on aivan yhtä monta kuin äitejäkin on, eli aika pirun paljon!
Tämä liittyy myös minuun ja tiiviisti. Ensimmäisen lapsen jälkeen tein kaikkeni (siis aivan kaikkeni ja kaikista epäterveimmällä tavalla) tiputtaakseni raskauskilot, jotta mahtuisin unelmieni hääpukuun ja minähän mahduin. Toisen synnytyksen jälkeen aloin työstämään vartaloani maltillisemmin ja pyrin välttämään kaikkia mahdollisia sudenkuoppia etten palaisi mihinkään "kaksi kuukautta omenalla per päivä"-dieetteihin tai "syönpä tässä salaa pari levyä suklaata"-repsahduksiini. Kuvittelin olevani tyytyväinen ja onnellinen ja kuten olen ennenkin sanonut olinhan minä, mutta en silti ollut kunnolla työstänyt omaa pääni sisäistä minäkuvaa ja teinivuosista asti jatkunutta syömisen kontrollointiani.
Nyt kolmannen synnytyksen jälkeen olin ajatellut olevani suht hyvässä kuosissa siinä puolisen vuotta lapsen syntymän jälkeen. Toisin kävi, elämä vei ja viipelsi, tuli takapakkeja ja ikäviä asioita, joita työstetään jatkossa ja varmasti pitkään. Samalla kuitenkin työstän myös paljon muuta, istun aika ajoin juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä ja saan paljon työkaluja käytettäväksi erinäisiin pään sisällä liikkuviin asioihin. Tätä kautta olen myös alkanut todella todella hitaasti myöntämään omat vajavaisuuteni... mun on ollut pakko tunnustaa myös itselleni, että itseään on pakko oppia rakastamaan myös muiden kuin kilojen tai ruokien kontrolloinnin kautta. Pieniä paloja loksahtelee paikoilleen myös tällä saralla hyvin, hyvin hitaasti.
Jossain kohtaa huomasin arvottavani itseäni sen mukaan, että synnytyksestä kului kuukausi, kaksi kolme... ja siltikään minä en pienentynyt, en jaksanut, en pystynyt! Kolmen lapsen kanssa arjen pyörittäminen ei aina ole niin helppoa (vaikken vaihtaisi yhtään mitään tästä pois), se syö ja väsyttää... toisinaan olen maailman onnellisin sillä hetkellä kun Toni tulee töistä kotiin jakamaan tän kaiken mun kanssa ja sanoo mulle, että olen maailman kaunein vaikka näyttäisin pystyyn kuollelta harakalta.
Sitä se äitiys on, että ollaan just sopivia äitejä just omalle minälle ja just niille omille lapsille. Hyvän äitiyden ei kuuluisi olla kiinni siitä, kuinka monta kiloa kerrytit raskausaikana tai kuinka nopeasti sait "itsesi elämäsi kuntoon" lasten synnyttämisen jälkeen. Äitiyden kuuluu olla välittämistä, rakastamista, rajojen asettamista, halaamista, komentamista ja kaikkea mahdollista tätä jokaisen omalla parhaaksi katsomalla tavalla. Ja näihin asioihin ei lihavuus eikä laihuus vaikuta.
Raskaus, synnytys ja siitä palautuminen on valtava koettelemus naisen vartalolle. Osalla kaikki sujuu helpommin ja osalla ei. Aika moni tuntuu sanovan, että ensimmäisen jälkeen kilot lähtee helpommin kuin viidennen jälkeen... Itse en osaa ottaa kantaa, koska viimeisen jälkeen en ole asialle tehnyt mitään. Olisihan ne kilot voineetkin kadota...
Otan kuitenkin kantaa siihen, ettei yksikään äiti ole huonompi tai parempi sen mukaan kuinka nopeasti vanhat vaatteet mahtuvat päälle vaan sen mukaan minkälainen äiti oikeasti on lapsilleen. Ja niitäkin versioita on aivan yhtä monta kuin äitejäkin on, eli aika pirun paljon!
Tämä liittyy myös minuun ja tiiviisti. Ensimmäisen lapsen jälkeen tein kaikkeni (siis aivan kaikkeni ja kaikista epäterveimmällä tavalla) tiputtaakseni raskauskilot, jotta mahtuisin unelmieni hääpukuun ja minähän mahduin. Toisen synnytyksen jälkeen aloin työstämään vartaloani maltillisemmin ja pyrin välttämään kaikkia mahdollisia sudenkuoppia etten palaisi mihinkään "kaksi kuukautta omenalla per päivä"-dieetteihin tai "syönpä tässä salaa pari levyä suklaata"-repsahduksiini. Kuvittelin olevani tyytyväinen ja onnellinen ja kuten olen ennenkin sanonut olinhan minä, mutta en silti ollut kunnolla työstänyt omaa pääni sisäistä minäkuvaa ja teinivuosista asti jatkunutta syömisen kontrollointiani.
Nyt kolmannen synnytyksen jälkeen olin ajatellut olevani suht hyvässä kuosissa siinä puolisen vuotta lapsen syntymän jälkeen. Toisin kävi, elämä vei ja viipelsi, tuli takapakkeja ja ikäviä asioita, joita työstetään jatkossa ja varmasti pitkään. Samalla kuitenkin työstän myös paljon muuta, istun aika ajoin juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä ja saan paljon työkaluja käytettäväksi erinäisiin pään sisällä liikkuviin asioihin. Tätä kautta olen myös alkanut todella todella hitaasti myöntämään omat vajavaisuuteni... mun on ollut pakko tunnustaa myös itselleni, että itseään on pakko oppia rakastamaan myös muiden kuin kilojen tai ruokien kontrolloinnin kautta. Pieniä paloja loksahtelee paikoilleen myös tällä saralla hyvin, hyvin hitaasti.
Jossain kohtaa huomasin arvottavani itseäni sen mukaan, että synnytyksestä kului kuukausi, kaksi kolme... ja siltikään minä en pienentynyt, en jaksanut, en pystynyt! Kolmen lapsen kanssa arjen pyörittäminen ei aina ole niin helppoa (vaikken vaihtaisi yhtään mitään tästä pois), se syö ja väsyttää... toisinaan olen maailman onnellisin sillä hetkellä kun Toni tulee töistä kotiin jakamaan tän kaiken mun kanssa ja sanoo mulle, että olen maailman kaunein vaikka näyttäisin pystyyn kuollelta harakalta.
 |
| Äiti ja vauva 230 päivää synnytyksen jälkeen! Tänään! |
Sitä se äitiys on, että ollaan just sopivia äitejä just omalle minälle ja just niille omille lapsille. Hyvän äitiyden ei kuuluisi olla kiinni siitä, kuinka monta kiloa kerrytit raskausaikana tai kuinka nopeasti sait "itsesi elämäsi kuntoon" lasten synnyttämisen jälkeen. Äitiyden kuuluu olla välittämistä, rakastamista, rajojen asettamista, halaamista, komentamista ja kaikkea mahdollista tätä jokaisen omalla parhaaksi katsomalla tavalla. Ja näihin asioihin ei lihavuus eikä laihuus vaikuta.
torstai 14. huhtikuuta 2016
Sporttinen ylipainoinen...
Onko se teidän mielestä vain myytti? Ettei ylipainoinen ihminen voi olla sporttinen tai ainakaan näyttää siltä. Mietin tätä asiaa tänään kun lähdin ohjaamasta tämän kevään viimeistä tanssituntia ja siirryin kävellen omalle tunnille jorailemaan. Periaatteessa kuitenkaan kukaan vastaantulija ei tiennyt mistä olin tulossa ja minne olin menossa... Todennäköisesti samalla tavalla pukeutuneesta hoikasta ihmisestä olisi voitu päätellä, että jotain on treenattu tai meinataan kohta treenata... Mutta miten on tälläisen pyöreämmän ihmisen laita?
Usein kuitenkin ajatellaan ettei ylipainoinen ihminen kuitenkaan harrasta varmasti mitään liikuntaa eikä oikein varmasti pidä huolta muutenkaan itsestään. Totuus voi kuitenkin olla aika lailla toinen. Mun mielestä on hienoa kun näen pyöreämmän ihmisen liikkumassa, hän pitää itsestään huolta vaikkei laihtuminen olisikaan hänen tavoite. Hän kuitenkin tekee kunnolleen jotain mikä edistää terveyttä! Sitten kuitenkin itse mietin siinä kävellessäni, että mitähän nämä kaikki vastaantulijat musta näissä trikoissa ja lenkkareissa ajattelee... Ihan kun sillä pitäisi olla mulle mitään merkitystä! Jostain syystä tätä kuitenkin mietin ja uskon etten ole ainoa ylipainoinen joka näin pähkäilee!
Eikö teidänkin mielestä kaiken kokoisilla pitäisi olla oikeus liikkua ilman, että kukaan siihen sanoo mitään? Eikö sen pitäisi olla ihan normaali näky jos pyöreämpi ihminen vetää verkkarit jalkaan ja lähtee lenkille? Eihän sen pitäisi olla mikään ihmetyksen aihe? Eihän?
Usein kuitenkin ajatellaan ettei ylipainoinen ihminen kuitenkaan harrasta varmasti mitään liikuntaa eikä oikein varmasti pidä huolta muutenkaan itsestään. Totuus voi kuitenkin olla aika lailla toinen. Mun mielestä on hienoa kun näen pyöreämmän ihmisen liikkumassa, hän pitää itsestään huolta vaikkei laihtuminen olisikaan hänen tavoite. Hän kuitenkin tekee kunnolleen jotain mikä edistää terveyttä! Sitten kuitenkin itse mietin siinä kävellessäni, että mitähän nämä kaikki vastaantulijat musta näissä trikoissa ja lenkkareissa ajattelee... Ihan kun sillä pitäisi olla mulle mitään merkitystä! Jostain syystä tätä kuitenkin mietin ja uskon etten ole ainoa ylipainoinen joka näin pähkäilee!
Eikö teidänkin mielestä kaiken kokoisilla pitäisi olla oikeus liikkua ilman, että kukaan siihen sanoo mitään? Eikö sen pitäisi olla ihan normaali näky jos pyöreämpi ihminen vetää verkkarit jalkaan ja lähtee lenkille? Eihän sen pitäisi olla mikään ihmetyksen aihe? Eihän?
maanantai 11. huhtikuuta 2016
Maanantaisin!
Kuinka monella alkaa jokin kuuri aina maanantaisin tai sitten huomenna? Lukeudun näihin itsekin, vaikken varsinaisia pikaihmediettejä ole harrastanut enää pitkään aikaan, niin olen aloittanut elämäntaparemontin ties kuinka monta kertaa elämäni aikana. Aina maanantaina tai sitten seuraavana päivänä, vasta näiden herkkujen jälkeen...
Eilen illalla tapasin ystäviäni hyvä ruuan merkeissä ja toki puhetta tuli myös painonpudotuksesta, ihanne vartaloista, itsensä hyväksymisestä jne. Ja itse sanoin etten voi edes kuvitella aloittavani mitään remonttia tällä hetkellä... mun on nyt pakko keskittyä muihin juttuihin ja itseni muuten kuntoon saamiseen ennenkuin voin keskittyä paino-asiaan...
Aloin sitten illalla kotona miettimään tätä asiaa hieman enemmän... ja mitä enemmän mietin että MINUN EI TARVITSE, sitä parempi olo minulle tuli. Minun ei tarvitse miettiä asiaa, minun ei tarvitse aloittaa mitään huomenna tai ensi maanantaina, vaan voin olla miettimättä koko asiaa. Ehkä tämän kautta lähtee käyntiin jokin isompi ratas, mikä johtaa moneen pienempään muutokseen. Pienistä muutoksista syntyy helposti isompi virta.
Mutta nyt minun ei TARVITSE tai minun ei PIDÄ mitään... vaan minä SAAN ja VOIN!
Eilen illalla tapasin ystäviäni hyvä ruuan merkeissä ja toki puhetta tuli myös painonpudotuksesta, ihanne vartaloista, itsensä hyväksymisestä jne. Ja itse sanoin etten voi edes kuvitella aloittavani mitään remonttia tällä hetkellä... mun on nyt pakko keskittyä muihin juttuihin ja itseni muuten kuntoon saamiseen ennenkuin voin keskittyä paino-asiaan...
Aloin sitten illalla kotona miettimään tätä asiaa hieman enemmän... ja mitä enemmän mietin että MINUN EI TARVITSE, sitä parempi olo minulle tuli. Minun ei tarvitse miettiä asiaa, minun ei tarvitse aloittaa mitään huomenna tai ensi maanantaina, vaan voin olla miettimättä koko asiaa. Ehkä tämän kautta lähtee käyntiin jokin isompi ratas, mikä johtaa moneen pienempään muutokseen. Pienistä muutoksista syntyy helposti isompi virta.
Mutta nyt minun ei TARVITSE tai minun ei PIDÄ mitään... vaan minä SAAN ja VOIN!
lauantai 9. huhtikuuta 2016
Jooga on kaikille!
Olen Instagramin suurkuluttaja (löydyn sieltä nimellä TeaVal), niin kuvien julkaisemisessa itse, että myös kaiken maailman tilien seuraamisessa. Rakastan katsella ihmisten ottamia kuvia, niiden laatu ei ole minulle aina kaikki kaikessa vaan ennemminkin sellaiset tunnelmat ja hetket. Olen aina pitänyt kuvien katselusta, jo ihan niiden oikeiden paperisten versioiden, nykypäivänä tämä on vain paljon helpompaa Somen välityksellä. Noh, siellä samassa seurailen erilaisia joogeja ja joogan harrastajia esim. Rachel Brathenia. Monestihan joogit mielletään hoikiksi ihmisiksi, mutta viimeisimpinä olen löytänyt ihania, ihania tilejä, mm. Brittany Danielle, jossa tämä mahtava ja rehevä nainen julistaa omalla esimerkillään sitä kuinka jooga kuuluu kaikille!
Ja olen samaa mieltä! Olen ennen keskimmäisen lapsemme syntymää harrastanut hotjoogaa noin kolme vuotta, silloin olin 6 päivää ennen synnytystä vielä joogaamassa. Sittemmin jooga jäi... tilalle tuli jossain kohtaa bodybalance, mikä sekin on aivan ihana tunti. Kuitenkin olen monesti miettinyt, että tuo balancekin olisi täydellinen minulle jos siinä ei tehtäisi niin selkeästi vatsa- sekä selkälihaksistoa ihan omina palasina. Tietynlaisen joogan pitää toki tuntua lihaksissa, mutta hieman erilaisella konseptilla, jos nyt näin voi sanoa. Kirjoittelin jo uuden vuoden lupaukseksi, että joogaa haluaisin lisätä. Ja nyt kun tämä salakavalasti elämään hiipinyt hiljentyminen on ottanut valtaa päätin palata tähän toiveeseen/lupaukseen. Lisäksi ystäväiseni avasi maaliskuun alussa Kotkaan joogastudion Yogelinan, joten sinnehän minäkin marssin ja rakastuin. Ja kuukauden aikana tunne on entisestään vahvistunut!
Yin-jooga. Ei venyttelyä! Keskitytään lihasten sijaan sidekudoksiin, niiden vahvistamiseen sekä sidekudosalueiden aineenvaihduntaan ja energiansaantiin. Yin-joogassa ollaan asanoissa useitakin minuutteja ja tunti on näin ollen erittäin rauhallinen. Asanat saattaa toisinaan tuntua epämiellyttäviltä, mutta kipua ei saa tuntua.
Olen siis täysin hurahtanut! Sen lisäksi, että tämä tekee hyvää fyysisesti, olen löytänyt sisältäni taas sen henkisen puolen, minkä takia joogaa olen kaivannut. Alan vääjäämättä taas "hörhöytymään" ja en näe sitä ollenkaan huonona asiana.
Kolmannella jooga-kerralla huomasin rentoutuvani aivan toisella tavalla... huomasin kuinka osasin lempeästi työntää muut ajatukset mielestäni ja keskittyä vain tehtäviin asanoihin ja ennen kaikkea hengittämiseen. Elina on muutaman kerran pitänyt tunnin päätteeksi syvärentoutus-hetken, joka on osoittautunut mun tämän hetkiseen elämään myös erittäin hyväksi jutuksi. Haluan nyt kuitenkin keskittyä enemmin tuohon yiniin ja päästä sen kanssa hieman pidemmälle (olen nyt käynyt tunnilla vasta viidesti) ennen tuohon syvärentoutukseen ja meditaatioon sukeltamista.
Jotenkin olen alitajuntaisesti kaivannut joogaa enemmän kuin uskoinkaan. Ja juuri tälläisessä rauhoittavassa ja lempeässä muodossa. Toivon etten enää koskaan unohda tätä ihanaa asiaa, enkä sen tuomaa rauhaa. Suosittelen ihan jokaiselle tälläistä hetken pysähtymistä.
Ja olen samaa mieltä! Olen ennen keskimmäisen lapsemme syntymää harrastanut hotjoogaa noin kolme vuotta, silloin olin 6 päivää ennen synnytystä vielä joogaamassa. Sittemmin jooga jäi... tilalle tuli jossain kohtaa bodybalance, mikä sekin on aivan ihana tunti. Kuitenkin olen monesti miettinyt, että tuo balancekin olisi täydellinen minulle jos siinä ei tehtäisi niin selkeästi vatsa- sekä selkälihaksistoa ihan omina palasina. Tietynlaisen joogan pitää toki tuntua lihaksissa, mutta hieman erilaisella konseptilla, jos nyt näin voi sanoa. Kirjoittelin jo uuden vuoden lupaukseksi, että joogaa haluaisin lisätä. Ja nyt kun tämä salakavalasti elämään hiipinyt hiljentyminen on ottanut valtaa päätin palata tähän toiveeseen/lupaukseen. Lisäksi ystäväiseni avasi maaliskuun alussa Kotkaan joogastudion Yogelinan, joten sinnehän minäkin marssin ja rakastuin. Ja kuukauden aikana tunne on entisestään vahvistunut!
 |
| Yogelinan äiti Elina |
Yin-jooga. Ei venyttelyä! Keskitytään lihasten sijaan sidekudoksiin, niiden vahvistamiseen sekä sidekudosalueiden aineenvaihduntaan ja energiansaantiin. Yin-joogassa ollaan asanoissa useitakin minuutteja ja tunti on näin ollen erittäin rauhallinen. Asanat saattaa toisinaan tuntua epämiellyttäviltä, mutta kipua ei saa tuntua.
Olen siis täysin hurahtanut! Sen lisäksi, että tämä tekee hyvää fyysisesti, olen löytänyt sisältäni taas sen henkisen puolen, minkä takia joogaa olen kaivannut. Alan vääjäämättä taas "hörhöytymään" ja en näe sitä ollenkaan huonona asiana.
Kolmannella jooga-kerralla huomasin rentoutuvani aivan toisella tavalla... huomasin kuinka osasin lempeästi työntää muut ajatukset mielestäni ja keskittyä vain tehtäviin asanoihin ja ennen kaikkea hengittämiseen. Elina on muutaman kerran pitänyt tunnin päätteeksi syvärentoutus-hetken, joka on osoittautunut mun tämän hetkiseen elämään myös erittäin hyväksi jutuksi. Haluan nyt kuitenkin keskittyä enemmin tuohon yiniin ja päästä sen kanssa hieman pidemmälle (olen nyt käynyt tunnilla vasta viidesti) ennen tuohon syvärentoutukseen ja meditaatioon sukeltamista.
Jotenkin olen alitajuntaisesti kaivannut joogaa enemmän kuin uskoinkaan. Ja juuri tälläisessä rauhoittavassa ja lempeässä muodossa. Toivon etten enää koskaan unohda tätä ihanaa asiaa, enkä sen tuomaa rauhaa. Suosittelen ihan jokaiselle tälläistä hetken pysähtymistä.
 |
| Namaste |
perjantai 1. huhtikuuta 2016
Tauon jälkeen...
Tahaton ja tahallinen tauko. Tilaa mun ajatuksille ilman mitään pakkoa kirjoittaa. Ajatusten selvittelyä ja aikaa muihin juttuihin. Sitä kaipasin ja sitä sain, nyt olen kuitenkin alkanut taas kaipaamaan tänne kirjoittamista joten tässä sitä ollaan. Jälleen ja edelleen rehellisenä ja totuudenmukaisena minuna.
Olen viime aikoina joutunut työstämään ajatuksiani ja kokonaisvaltaista näkökantaa asioihin. Olen joutunut priorisoimaan ja myöntämään oman vajavaisuuteni. Olen joutunut myöntymään monessakin asiassa ja yritän opetella olemaan lempeämpi itseäni ja elämääni kohtaan. Mun on ollut myös pakko myöntää häpeä... Se häpeä mitä koen ulkoisesta olemuksestani. Vauva on jo yli puolivuotias, joten enää en voi väittää olevani vasta synnyttänyt, mutta kilot sen kun on ja pysyy.
Häpeän lihavuuttani, mutta nyt mun on ollut pakko rauhoittua senkin ajatuksen kanssa. Lihavuus... Niin, miksihän ylipäänsä sellainen perkele on maailmaan luotu!? Faktahan on se, että kun syöt vähemmän kuin kulutat laihdut, sitä ei käy kieltäminen. Ihminen on kuitenkin fyysis-psyykkinen kokonaisuus ja uskon vahvasti siihen, että toisinaan stressi, univaikeudet, elämäntilanne yms. pistää kapuloita rattaisiin. Sen lisäksi maailmassa on muutamakin sairaus joiden myötä ihminen ei pysty täysin kontrolloimaan omaa painoaan.
Näiden lisäksi maailmasta löytyy sellaisia lääkkeitä, jotka kerryttää nesteitä ja turvottaa. Tästä mulla on viime kuukausien ajalta omakohtaista kokemusta. En ala täällä tai muuallakaan selittelemään sen enempää mitä ja miksi joudun syömään, mutta totuutta ei käy kieltäminen. Välillä olen täysin pirteä ja jaksan tehdä, mennä ja tulla... Ja toisinaan on päiviä, jolloin mun olo on sellainen, että kunhan pakollisista arjen hommista selviän niin hyvä! Näinä päivinä päiväunet ja sellainen kevyt usva leijuu pään päällä kaiken aikaa. Tästä syystä pidemmän päälle tehtäviä suunnitelmia en tällä hetkellä pysty tekemään. Arjessa on nyt kaksi asiaa, jotka lasten lisäksi jaksottavat mun viikkoja; torstaiset tanssitunnit sekä uutena keskiviikon yinjooga. Muu on jätetty vähemmälle ja eteenpäin katsotaan välillä vain muutama minuutti kerrallaan. Ja kyllä, nestettä ja turvotusta kaikkien lihottujen kilojen päälle on myös kertynyt.
Mun on ollut pakko hidastaa ja keskittyä vain tähän hetkeen ja siihen, että jossain kohtaa täällä voitaisiin paremmin. Pyrin löytämään kaunista keskitietä ja opetella kunnioittamaan omaa kehoani. Viimeksi kun tiputin painoani sen liki 30kiloa kuvittelin tehneeni sen hyvällä fiiliksellä ja itseäni rakastaen ja niin varmasti silloin teinkin. Nyt kuitenkin lihottuani ne kaikki takaisin jouduinkin tähän tilanteeseen missä nyt olen, olen alkanut taas vihaamaan itseäni ja olemustani. Koska totuus kuitenkin on tällä hetkellä se mikä on, minun on pakko opetella lempeyttä itseäni kohtaan ja alkaa pikkuhiljaa tässä ihan kohta 33 vuoden iässä totutella rakastamaan itseäni myös sisältä. Minun on aika hyväksyä kokoni ja opetella rakastamaan minua minuna eikä määritellä itseäni kilojeni mukaan. En usko pystyväni elämään onnellista loppuelämä jos häpeän itseäni kaiken aikaa ja lyön itse itseäni alaspäin vain siksi, että olen lihonut ja omasta mielestäni pettänyt niin itseni kuin kaikki muutkin.
Kaikkea tätä on ollut vaikea myöntää ja vielä vaikeampi sitä on työstää, mutta ilmeisesti tämä jäärä tarvitsi pysähtymisen oppiakseen jotain tärkeää tästä ihmisen elämästä. Näillä voimilla mennään ja kirjoitukset tulevat putoilemaan tästä eteenpäin täysin omien voimien mukaan. Ja mitään hurjaa jumppa-jumppaa tuskin tulee lähiaikoina kirjoiteltua, mutta ehkä jotain kuitenkin... Ainakin tuosta joogasta ja suunnitelmissa olevasta lenkkeilystä.
Ja hei, nythän on jo huhkituu! <3 <3 <3
Olen viime aikoina joutunut työstämään ajatuksiani ja kokonaisvaltaista näkökantaa asioihin. Olen joutunut priorisoimaan ja myöntämään oman vajavaisuuteni. Olen joutunut myöntymään monessakin asiassa ja yritän opetella olemaan lempeämpi itseäni ja elämääni kohtaan. Mun on ollut myös pakko myöntää häpeä... Se häpeä mitä koen ulkoisesta olemuksestani. Vauva on jo yli puolivuotias, joten enää en voi väittää olevani vasta synnyttänyt, mutta kilot sen kun on ja pysyy.
Häpeän lihavuuttani, mutta nyt mun on ollut pakko rauhoittua senkin ajatuksen kanssa. Lihavuus... Niin, miksihän ylipäänsä sellainen perkele on maailmaan luotu!? Faktahan on se, että kun syöt vähemmän kuin kulutat laihdut, sitä ei käy kieltäminen. Ihminen on kuitenkin fyysis-psyykkinen kokonaisuus ja uskon vahvasti siihen, että toisinaan stressi, univaikeudet, elämäntilanne yms. pistää kapuloita rattaisiin. Sen lisäksi maailmassa on muutamakin sairaus joiden myötä ihminen ei pysty täysin kontrolloimaan omaa painoaan.
Näiden lisäksi maailmasta löytyy sellaisia lääkkeitä, jotka kerryttää nesteitä ja turvottaa. Tästä mulla on viime kuukausien ajalta omakohtaista kokemusta. En ala täällä tai muuallakaan selittelemään sen enempää mitä ja miksi joudun syömään, mutta totuutta ei käy kieltäminen. Välillä olen täysin pirteä ja jaksan tehdä, mennä ja tulla... Ja toisinaan on päiviä, jolloin mun olo on sellainen, että kunhan pakollisista arjen hommista selviän niin hyvä! Näinä päivinä päiväunet ja sellainen kevyt usva leijuu pään päällä kaiken aikaa. Tästä syystä pidemmän päälle tehtäviä suunnitelmia en tällä hetkellä pysty tekemään. Arjessa on nyt kaksi asiaa, jotka lasten lisäksi jaksottavat mun viikkoja; torstaiset tanssitunnit sekä uutena keskiviikon yinjooga. Muu on jätetty vähemmälle ja eteenpäin katsotaan välillä vain muutama minuutti kerrallaan. Ja kyllä, nestettä ja turvotusta kaikkien lihottujen kilojen päälle on myös kertynyt.
Mun on ollut pakko hidastaa ja keskittyä vain tähän hetkeen ja siihen, että jossain kohtaa täällä voitaisiin paremmin. Pyrin löytämään kaunista keskitietä ja opetella kunnioittamaan omaa kehoani. Viimeksi kun tiputin painoani sen liki 30kiloa kuvittelin tehneeni sen hyvällä fiiliksellä ja itseäni rakastaen ja niin varmasti silloin teinkin. Nyt kuitenkin lihottuani ne kaikki takaisin jouduinkin tähän tilanteeseen missä nyt olen, olen alkanut taas vihaamaan itseäni ja olemustani. Koska totuus kuitenkin on tällä hetkellä se mikä on, minun on pakko opetella lempeyttä itseäni kohtaan ja alkaa pikkuhiljaa tässä ihan kohta 33 vuoden iässä totutella rakastamaan itseäni myös sisältä. Minun on aika hyväksyä kokoni ja opetella rakastamaan minua minuna eikä määritellä itseäni kilojeni mukaan. En usko pystyväni elämään onnellista loppuelämä jos häpeän itseäni kaiken aikaa ja lyön itse itseäni alaspäin vain siksi, että olen lihonut ja omasta mielestäni pettänyt niin itseni kuin kaikki muutkin.
Kaikkea tätä on ollut vaikea myöntää ja vielä vaikeampi sitä on työstää, mutta ilmeisesti tämä jäärä tarvitsi pysähtymisen oppiakseen jotain tärkeää tästä ihmisen elämästä. Näillä voimilla mennään ja kirjoitukset tulevat putoilemaan tästä eteenpäin täysin omien voimien mukaan. Ja mitään hurjaa jumppa-jumppaa tuskin tulee lähiaikoina kirjoiteltua, mutta ehkä jotain kuitenkin... Ainakin tuosta joogasta ja suunnitelmissa olevasta lenkkeilystä.
Ja hei, nythän on jo huhkituu! <3 <3 <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)